Hän osti itselleen Mentalwearista paidan, mustan pitkähihaisen, jossa luki Lähiökuningatar. Oli siinä kaunis pieni kruunukin, ainoa, jota hän saisi kantaa. Ei hän lähiössä asunut, ei kulkenut kapakasta toiseen, työnteko ja elämäntapa rahapulan lisäksi taisivat estää moisen.

Hän oli yksinäinen, naimisissa kolmatta vuotta, mutta liitossaan yksin. Hän oli se voima, joka kantoi päivästä toiseen, järjesti, keplotteli ja pohti tulevaisuutta. Omaansa hän ei vain nähnyt onnellisena. Mies oli rikkinäinen astia, hauska ja mukava, mutta todellisuudelle vieras.

Nainen ei tahtonut lapsia, miehellä niitä oli jo ennestään. Nainen tahtoi elää rauhassa yksinkertaista elämää. Mies tahtoi kuun taivaalta ja antoi naisen ymmärtää, että hänen pilkunviilaamisensa rajoitti heidän elämäänsä. Mies olisi tahtonut ostaa, kuluttaa ja käyttää, mutta kuinkas sen olisi tehnyt, kun rahaa ei ollut. Miehen yltiöinnokas käytös ja erilaisten päihteiden käyttö oli vieroittanut naisen ystävistään. He eivät sietäneet miestä pahimmillaan eivätkä tahtoneet riskeerata silloinkaan, kun miehellä oli hyvä päivä.

Nainen muisti yhä hääpäivänsä, kuulaan kauniin syksyisen päivän. Hän muisti onnen tunteen, rakkauden ailahduksen, riemun ja helpotuksen. Hän sopi hetken ajan pirtaan. Nainen muisti myös silloin tällöin päivän ensimmäistä savuketta polttaessaan, miltä maistui 16 vuotiaana koulusta pinnatessa kotona liesituulettimen alla poltettu savuke. Makea, pökerryttävä tunne. Mutta sekin oli muisto, muisto toisesta lähiöstä, edellisestä elämästä.