<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Luinpa iltapäivälehdestä otsikon ”Mahdoton parisuhde – ja silti yhdessä”. Se vei ajatukseni oman elämäni mahdottomiin parisuhteisiin. Ensinnäkin vanhempani, heidän suhteensahan oli täysin mahdoton, silloin kun olin vielä lapsi. Molemmat ovat kuitenkin sen ikäluokan ihmisiä, ettei noin vain eroon lähdetä ja taisi talouskin vaikuttaa siihen, ettei kumpikaan uskaltanut ottaa sitä riskiä kuitenkaan. Siinä olisi mennyt molempien iänikuinen haave omakotitalosta, tai ainakin toinen olisi joutunut melkoiseen velkavankeuteen.

 

Oma liittoni ei myöskään ole onnistunein mahdollinen. Jos menet naimisiin rakkaudesta, joka sekoittaa pääsi pahemman kerran, eivätkä hälyytyskellot soi vielä siinäkään vaiheessa ,kun kihlattusi kolhii sinua säännöllisesti eri syiden takia, niin ei voi kuin syyttää itseään. Vaikka aluksi tuntuisi miten romantiselle tahansa, jos puoliso tahtoo olla kanssasi kaiken aikaa kaikkien muidenkin kanssa, niin jossain vaiheessa alkaa ihminen kaipaamaan vessa- ja lukurauhaa, edes joskus. Puhumattakaan siitä loukkaantumisen määrästä, kun tahtoisin nähdä ihmisiä ilman hänen läsnäoloaan. Vaikeita rasteja.

 

Välillä tulee mieleen, että parisuhteemme on mahdoton, etenkin silloin kun ne hyvät puolet unohtuvat. Niitäkin tietysti on. Sitten vain miettii, että kumpi on tärkeämpää, minun vai hänen mielenterveytensä. Koska yksi syy, jonka takia pysyn suhteessa, on vastuu. Tulee mieleen, että jos olisit sattunut ottamaan lemmikkikoiran, joka osoittautuisi aikuiseksi kasvaessaan luonnevikaiseksi, niin kai sitä ensin yrittäisi hoitaa koiran kuntoon ja sitten vasta viimeisenä keinona joko luopuisi siitä - tai aivan vihoviimeisenä keinona nukuttaisi sen.

 

Kun minusta nyt ei vielä kuitenkaan ole miestä ennenaikaiseen ikiuneen sattamaan (voi sekin hetki tietysti joskus tulla, toivottavasti ei), niin vaihtoehdoiksi jäävät ero tai uudelleenkoulutus. Uudelleenkoulutusta olen yrittänyt, jossain määrin jopa onnistuen. Enää ei fyysisiä kolhuja tule, mutta rikkinäisiä ovia, astioita ja huonekaluja löytyy asunnosta ajalta ennen tehokoulutusta. Luottamus palautuu hitaasti, kaikkiseltaan ei varmaan laisinkaan.

 

Jotta miksi sitten jatkaa? Siksi, että kun on tehty suuri ratkaisu, sen kanssa myös eletään. Tai ainakin yritetään tehdä kaikki, ennen kuin lähdetään erilleen. Molemmille pitää antaa tilaisuus muuttua tai ainakin yrittää hioa särmiään. Vaikka sitten kyseessä olisi niinkin persoonallinen liitto, jossa osapuolina ovat läheisriippuvainen kolho ja erakoitunut hermoraunio.