<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Saara sai ensimmäisen päiväkirjansa seitsemän vuotislahjaksi, silloin hän ei vielä osannut kirjoittaa, mutta olihan kannusteena sekin taidon opetteluun. Ensimmäisten merkintöjen jälkeen hän kuitenkin jatkoi, yhdestä päiväkirjasta tuli monta. Sinne Saara purki tuskan, jota ei voinut kenellekään muulle kertoa, kirjasi lyönnit, loukkaukset, surun ja raivon.

 

Saara oli tutustunut naapurustossa kahteen ikäiseensä tyttöön. Molemmat asuivat vielä samalla kadulla. Oli helpompaa tehdä tuttavuutta, kun perhe oli juuri muuttanut ja Saara oli siirtynyt yläasteelle. Kukaan ei vielä tiennyt isästä. Isähän ei ollut mihinkään muuttunut. Omakotitalon rakentaminen oli käynyt koko perheen voimille, raskas työ vaati raskaat huvit.

 

Eräänä iltana sitten ovikello soi, ja Saara löysi oven takaa uudet kaverinsa. Tytöt aloittivat sekavan tarinan siitä, miten Saaran päiväkirja oli heidän postilaatikossaan. He olivat ensin aikoneet jättää sen sinne, ja sen varastaminen oli ollut vain vitsi, mutta nyt he eivät voineetkaan antaa Saaran isän löytää sitä, vaan heidän oli ollut pakko tulla kertomaan, että kirja oli siellä ja että he olivat erittäin pahoillaan, että olivat vieneet ja lukeneet sen.

 

Saara oli mykistynyt. Hän ei edes oikein ymmärtänyt kuulemaansa. Tytöt poistuivat, Saara veti kengät jalkaansa ja käveli postilaatikolle. Hän ei ollut kerennyt edes kaivata päiväkirjaa. Ei hän siihen joka päivä kirjoittanut. Eikä ollut osannut sen kummemmin edes piilottaa, kun oli itse kuitenkin ollut paikalla. Häpean aalto humahti kuumana hänen ylitseen. Joku muu tiesi! Ja vielä hänen kaverinsa. Päiväkirja tuntui likaiselta. Hän tunsi itsensä likaiseksi. Maailma oli ruma ja ilkeä.