Minulle tuli Aku Ankka, ennen kuin opin lukemaan. 60-luvun akkarit ovat aina ihaneita. Kunpa olisin säästänyt ne, enkä vain ahminut sitten kun lukutaito saapui.

Joskus 70-luvulla pääsin kastelemaan  naapuriasunnon (vanhemmat ja kaksi lasta, toinen oli kuuro, ja toisesta tuli kriminaalihöpellysten kautta venkula) kukkasia. Siitä tuli taivas. Siellä menin sekaisin sen viikon aikana, Tinttejä ja Asterixeja koko sarjat. Ja vielä kirjahyllyssä, ei tarvinnut lähteä minnekään.

Sitten tapasin  nuoren miehen, ikäiseni joskus 20-vuotiaana, hän opetti tuntemaan Comesin, Bilalin, Mezieresin ja Sokalin juttuihin. Minä humahdin. Rakkaus elokuviin toisilla on minussa sarjakuvissa. Olen aina ollut hidas. En voi katsoa elokuvia, kun aina tahdon takaisin kuviin. Menen sekaisin pelosta, en siedä väkivaltaa, en edes kuviteltua. Sarjakuvia on asunto täynnä, minun ja miehen, joka meillä asuu.

Tästä pitäisi haastaa enemmän, mutta en edelleenkään kerkeä, tiedän vain, että sarjakuvat ovat mun kavereita.

***

Sain peruutusajan leikkaukseen maanantaina. En tiedä, koska tämän viikonlopun jälkeen pääsen päivittämään tätä. Ja jos en pääse, pon vojaas. Ei tästä nyt niin hieno juttu tullut, mutta ehkä sitten seuraavassa parempi. Minulla on pieni pelko.