<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Saara oli lakannut rakastamasta itseään, hänestä oli tullut välinpitämätön itsensä suhteen. Saara oli lihonut lähes 30 kiloa, hän ei huolehtinut kunnostaan, eikä henkinen tilakaan ollut paras mahdollinen, hän oli ryhtynyt kuin huomaamattaan syömään diapameja ja xanoreita, unilääkkeeksi ja turruttajaksi kelpasi myös alkoholi.

 

Saara oli välinpitämättömästi pohtinut, mistä hänen tilansa mahtoi johtua. Pari ilmeistä syytä on löytynyt, yksi niistä oli mies, joka asui heillä. Toinen on ikuinen rahapula, joka masensi ja passivoi. Häntä ahdisti katsoa joka kuukausi kasvavaa laskupinoa, laskea ja keplotella, lainata ja varastaa. Hän söi suruui ja ahdistukseen. Siinä kun mies otti kaljakännin, Saara söi pussillisen irtokarkkeja. Söisi edes porkkanoita, hän välillä soimasi itseään, mutta sekin oli puolivillaista ja väsynyttä pohtimista.

 

Vaatteet eivät enää mahtuneet päälle ja uusia ei ollut vara ostaa. Meikkejä hän ollut ostanut enää aikoihin, eikä entisiäkään enää käyttää. Shampooseen ovat rahat vielä toistaiseksi riittäneet, mutta kampaajalla hän ollut käynyt sen jälkeen kun mies astui hänen elämäänsä. Elämä vaikutti yhtä latttealta kuin hänen hiuksensa, harmaalta ja elottomalta.

 

Saara ei vihannut itseään, hän ei vaan enää jaksanut välittää. Ei hän vihannut ketään muutakaan, turha oli syyttää tilanteesta muita. Välillä hänen mielessään pyörähti ajatus masennuksesta ja terapiasta, mutta diagnoosin saamiseksi nähtävä vaiva ja ruljanssi esti tehokkaasti häntä toimimasta. Niinpä hän noudatti kaavaa, johon oli lipsahtanut huomaamattaan, hän vaan joi ja pissasi, ja antoi muiden selittää.

 

- Sanokaa sitten, kun kyllästytte Saaraan. Keksin jonkun muun, mutta en kyllä tiedä tuleeko sen seuraavankaan elämä olemaan yhtään sen hilpeämpää. En taida olla mikään hilpeä veikko...