<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Työskennellessäni hedelmä- ja vihannespakkaajana joskus 18-vuotiaana nöösinä sain käsiini oikein mojovan allergisen ihottuman tomaateista. Siinä leikeltiin nuorelta punkkaritytöltä kallisarvoiset sormukset nakkisormista... Sitä ennen minut oli jo diagnosoitu atoopikoksi. Allergialääkärillehän siinä piti mennä. Monta kymmentä vuotta käytin samaa vahvaa kortisonia aina kun ihottuma puhkesi. Pienellä hölväämisellä ongelma meni ohi.

 

Paitsi sitten parisen vuotta sitten kun mies raahasi koiransa meille kokeeksi taloon, ihottumani riehaantui, eikä laantumisesta näy vieläkään merkkejä, vaikka se piski lensikin ulos jo toisella oleskeluviikollaan. Ovela (lue asiakasmyönteinen) työpaikkalääkärini lähetti minut ammattitautitutkimuksiin, kun paljastin, ettei minulla ole varaa mennä yksityislääkärille. Siellä lääkäritäti otti testit ja minut todettiin koivuristireagoivien tyyppien ja heinien lisäksi ERITTÄIN allergiseksi koiralle. Todennäköisesti yö koiran kanssa samassa sängyssä tappaisi minut niin kuin joku saattaa kuolla ampiaisen pistoon.

 

Lääkäri määräsi uljaan uutta ja jännittävää takrolimuusisalvaa, joka maksoi helevetisti ja auttoi puolisen vuotta. Nyt tilanne on jälleen pahenemaan päin. Harmittaa, etenkin kun olen yhtenä parhaimmista piirteistäni pitänyt pitkiä hoikkia sormiani, nykyään lue: rupisia, visvapalleroiden täyttämiä valkopunaläiskäisiä hilsekasoja.

 

Mies ehdotti, että jos olenkin allerginen hänelle. Voihan se tietysti olla tottakin. Toisaalta myös jatkuva stressi ja tushka erilaisten asioiden tiimoilta saattaa jotenkin vaikuttaa kätösiini. Pitäisiköhän alkaa syömään Lemon Juce & Clyserine –käsivoidetta? Ainakin lapsena se jostain syystä maistui todella hyvälle (äiti joutui piilottelemaan purtiloa minulta). Ja lapsena minulla ei ollut ihottumaa. Logiikka on siis pettämätön, eikö totta?

 

"Käsille kuin käsille paljon sitruunaa, sitruuna on aine, joka kädet kaunistaa..."