Ehkä värttinäluuni on alkanut sittenkin pikkuhiljaa luutua. Ainakan tänä aamuna ei ole vielä tarvinnut napata troppia. Tuntuu niin kuin turvotuskin hellittäisi nakeista. Taisi olla se eilinen pakollinen lepopäivä ihan paikallaan. Mutta kyllä se on vaikeata! Huomaan miljoona kohtaa, jotka ehdottomasti kaipaisivat huoltoa. Odottakaa vain, kun tästä vielä hieman petraan, niin alkaa luuta, räsy ja akka heilumaan.

Ruuanlaitosta on tullut luova laji. Mies kyllä pitää kokkaamisesta, mutta hänen jäljiltään keittiö on kuin taiteilijan verstas, täynnä roiskeita ja vermeet kaipaavat apupojan kättä. Teen siis mieluummin mahdollisimman paljon itse. Onneksi kaupoissa on pakastehyllyt, sieltä saa puolivalmiit perunat, vihannekset ja muut eväät.

Eilen rakentelimme siskomakkarakeittoa. Mies puristeli makkaroita suolesta keittoon ja kertoi lapsena keksineensä miksi siskonmakkaroiden nimi on juuri siskonmakkara. Hän nosti yhden valmiin palleron keitosta ja käänsi sen oikeaan kulmaan. "Katso nyt; ihan selvä häpykumpu." Mitäs siinä muuta voi kuin nauraa moiselle. Pojat on aina poikia...