<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eilen kun tulin kotiin, oli postiluukusta raakalaismaisesti ja lievää väkivaltaa käyttäen tungettu tämän vuoden puhelinluettelot. Siellä ne makasivat välioven ja ulko-oven välissä, keltaiset sivut jo valmiiksi revittynä, eivätkä varsinaiset luettelotkaan priimakunnossa enää olleet. Olisivat jakajat suosiolla jättäneet ne oven taakse, ei niitä kukaan siitä olisi pihistänyt.

 

Tuli vain mieleen, että vielä muutama vuosi sitten puhelinluetteloista sai riihikuivaa valuuttaa, kun möi ne. Nythän niitä parhaina vuosina jaetaan kahden eri yhtiön toimesta – ja ihan ilmaiseksi. Mikähän järki siinäkin on, rahaa sillä kuitenkin tehdään. Muutama vuosi sitten luetteloita oli tarjolla vain lasketut kappaleet, jotka piti lunastaa erikseen annetulla setelillä. Voi niitä aikoja, muistan silloin hiplanneeni tuoreita musteenhajuisia puhelinluetteloita suurella kunnioituksella. Ja oma nimi niistä piti aina ehdottomasti tarkistaa. Nyt joku puhelinfirma laittoi soittelijan perään, että tahdonko kännykkänumeroni luetteloon, hetkeksi jo innostuin, kunnes kuulin, että siitä pitäisi maksaa jotain. Ei kiitos, sanoin minä, sellaiseen en ryhdy.

 

Itse sinnittelin kännyköitä vastaan monta vuotta, mutta esihenkilöni hermostui minulle kuutisen vuotta sitten, kun ei saanut minua koulutuksesta kiinni. Sen jälkeen lankesi paholaisen riippa minullekin. Onneksi osaan hiljentää puhelimeni ja tarvittaessa jopa laittaa sen kokonaan kiinni. Toisaalta en varmaan enää osaisi elää ilmankaan, onhan siitä paljon hyötyä, esimerkiksi jos eksyy maksimarketissa miehestä, ainahan sille voi soittaa ja komentaa pois leffahyllyltä...

 

Jotenkin kaipaan niitä aikoja, kun oli vielä ”oikea” puhelin. Aina kun tuli kotiin, piti vilkaista onko vastaajassa viestejä. Vaan kuinkas monella enää nykyään on lankapuhelin? Ei enää paljon puhelinlangat laula. Kohta varmaan viedään kuukin taivaalta.