<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nyt kun pitkästä pitkästä aikaa oma suhde tuntuu olevan edes jonkun verran paremmin mallillaan, kerkeää pohtimaan asioita vähän puolueettomammin. Tai jos nyt ei puolueettomasti niin ainakin monipuolisemmin ja hivenen rauhaisammin kuin taistelun tiimellyksessä.

 

Minulla on ollut tapana pitää lupaukseni, ja mielestäni lupaus ”rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä” on ihan sellainen vakavasti otettava lupaus, jota noin vain ei mennä rikkomaan. Kuitenkin aina kun minulta menee hermot sen miehen kanssa, joka meillä asuu, mieleen paukahtaa, ettei tämä muuten selviä, ellei lähde karkuun. Yleensä tulee mieleen oma asunto, kolo, jonne päästä rauhoittumaan.

 

Minulla on miehenä takiainen. Mallia voidaan kutsua myös iilimadoksi. Onhan se tosi kivaa tietää, että maailmassa on olemassa ihminen, joka rakastaa sinut suurinpiirtein liiskaksi, kun se tahtoo olla kanssasi kaiken aikaa ja koko ajan, mutta sitten taas ainakin minä tahtoisin välillä myös hengittää. Välillä tulee mieleen sellainen yli-innokas suurikokoinen hurtta, jolle ei ole opetettu käytöstapoja, vaan se innoissaan kaataa sinut alleen, ja kuolaa naamasi ja vaatteesi.

 

Olen tässä miettinyt muutamia toimintatapoja, joilla suhdetta voisi parantaa. Yksi olisi kaksi erillistä asuntoa. Eliväthän ne Mia Farrow ja Woody Allenkin erillisissä asunnoissa, tosin se ei taida mikään hyvä esimerkki olla, kun ottaa huomioon, että Woody-setä meni ja nai sittemmin oman tytärpuolensa. Toinen keino olisi suurempi asunto, mutta siihen ei ainakaan tällä taloudella pystytä kykenemään.

 

Kolmas on puhuminen, selvinpäin mies vielä kuuntelee ja ymmärtää, mutta silloin kun torjun humalaisen miehen haisuliseuraa, seurauksena on aina loukkaantuminen, jota se ei tosin edes seuraavana päivänä muista. Minua jää aina sekin kaihertamaan. Mikä ihmeen takia ihmisellä pitää olla niin julmetun hyvä muisti? Paljon helpommalla pääsisi, jos olisi jo se dementia, josta tässä päivänä muutaman haaveilin.

 

Rakkaus on ihmeellinen laji. Kun miettii, että kaksi täysin eri oloista lähtevää yksilöä liimaa elämänsä yhteen, voi vaan kummastella, että niinkin moni liitto kestää. Vai liekö sitten syynä ihmsen mukavuudenhalu. Ainakin itse tulee pohdittua, että mihinkä se siitä vaihtamalla paraneisi, pahimmassa tapauksessa huonommaksi. On tässä laiskuudessakin siis puolensa.