<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Lukaisin Taloussanomista artikkelin työntekijän bloggaamisesta. Ei ole suotavaa kirjoitella mitä vaan työpaikastaan, työkavereistaan, yrityssalaisuuksista eikä liittää kuvia firman pikkujouluista blogiinsa. Eipä tulisi juurikaan mieleeni. Minä en ainakaan tahdo kertoa, kenen palveluksessa olen, saatikka että tahtoisin työnantajan tietävän minun bloggaavan. Tottahan tuon sanoo jo järkikin, en innostu ajatuksesta, että pomoni tietäisi kosteasta kotielämästäni, riidoistamme tai muista työsopimattomista asioista.

 

Pihistän työnantajan aikaa n. 10 minuuttia päivässä, kun kirjoitan valmiiksi pohdiskelemani tekstin pikaisesti ja laitan sen verkkoon. Voisin tietysti tehdä saman myös työajan jälkeen kotona. Toisaalta siellä on se umpiutelias ”parempi puolisko” tarraamassa lahkeeseen kiinni heti, kun ulko-oven takanani suljen. Toisaalta tiedän kyllä meilläkin pyörivän muutaman todella tehokkaan toimistokuukkelin, jotka suorastaan riistävät sekä firman että työkavereidensa aikaa lentelemällä ympäriinsä ja valittamalla/ ääntelemällä kuinka paljon heillä on töitä...

 

Pidän työpaikastani. Minulla ei ole minkäänlaista tarvetta morkata yritystä nimeltä mainiten. Joskus murisen työkavereista ja niiden omituisista tavoista, mutta uskokaa tai älkää, ne saavat itsekin kuulla asioista aivan livenä. Tarina on niin kuin se kerrotaan. Ja minä kerron tarinoita, välillä tosia, välillä tarua, välillä siltä ja väliltä. Miksi liittäisin omaa tai yrityksen nimeä tarinaan, joka elää aivan omaa elämäänsä?

 

Luterilainen moraali kaikilla mausteilla nostaa pakanaparalla päätään; touhuaa omiaan työajalla, juo liikaa viinaa, piilottelee asioita mieheltään, narraa ihmisille eikä edes kerro nimeään. Olen paha ihminen.