<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Saaran kesätyö oli venähtänyt syksyyn. Hän toimi keittiöapulaisena, tiskarina ja jokapaikan höylänä ravintolan keittiössä. Kyseessä oli se paikkakunnan "huonompi" ravintola, se toinen oli hotellin yhteydessä ja sai siitä ansaitsematonta arvonnousua. Tähän asti oli molempiin asiakkaita riittänyt.

 

Paikkakunnalla oli iso yhtiö, jonka palveluksessa oli ainakin toinen perheenjäsenistä, elleivät molemmat. Nyt suuri yhtiö oli ilmoittanut lopettavansa liiketoimintansa paikkakunnalla, alasajo kestäisi muutaman vuoden, mutta suurin osa haalariporukasta sai kenkää välittömästi. Sinne menivät eläke-edut ja vakipalkka. Uusia yrittäjiä ei ollut luvassa koko joukkoa työllistämään.

 

Kuulas aurinkoinen iltapäivä paistoi ruokapuolen ikkunoista. Lounasaika oli jo ohi, yhteen pöytään oli jäänyt miesryhmä, jolla ei kiirettä pois enää ollut. Siellä istuvat Laasonen, Ruuneperi ja Tikan poika. Eläke-etu oli korvettu kertapumpsilla, rahat olivat tulleet tilille viiime viikon lopulla. Pojilla oli ollut kosteita kiireitä siitä lähtien.

 

Nousuhumala ja tupakansavu leijailivat pöydän ympärillä. Nauru remahteli, mutta alta paistoi apeampi sävy. Laasonen oli lähdössä, hän vaihtoi paikkakuntaa saman firman toiseen toimipisteeseen, joutui aloittamaan alusta, mutta perheettömän oli hyvä lähteä. Ruuneperi oli kova puhumaan, mutta se hänen ainoa avunsa olikin, laiskanpulskea viisikymppinen oli päättänyt vältellä töitä aina eläkeikään saakka. Tikan poika oli yksinkertainen peräkammarin poika. Ellei joku paikallinen tyttö häneen haksahtaisi ja nostaisi jaloilleen, jäisi hän sulostuttamaan työvoimatoimiston tilastoja.

 

- Taitaa tässä baarissa istuminen sitten jäädä. Laasonen hymähti. – Huomenna on lähtö, tavarat on jo autossa.

- No sitten on hyvä syy ottaa, remusi Ruuneperi. – Ajattelepa kaikkia niitäkin kertoja, mitä on tässäkin baarissa istuttu. On tullut useampi tuoppi kumottua. Ja rokeja kanssa! Tuohan tyttö valkovenäläiset! Tuo tuplat!

 

Saara keräsi lasit ja laittoi tarjoilijan asialle. Pöydän yllä leijuva tunnelma alko kääntyä melankolian puolelle. – Ei varmaan tule enää paljon baarissa istuttua, Tikan poika totesi naama surkeana. – Ei nää tyttöjä eikä edes tarjoilijoita.

- Mutta nyt ei olla köyhiä eikä kipeitä! Eiköhän me hankita talot tytöille muisto, ostetaan niille kultaiset korvarenkaat, niin muistavat vanhaakin! Ruuneperi rupesi laskemaan. – Ketäs täällä on? Hovi-Helena, Liisa keittiössä, Anni tarjoilee ja sitten on tuo Saara. Vaikka isänsä onkin pikkupomo, ei se tyttöä huononna. Käypä Laasonen Kultakallessa ja tuo tytöille kultaa koko rahalla.

 

Laasonen teki työtä käskettyä. Kohta koko naispuolinen henkilökunta seisoi rivissä salin pöydän ääressä, kun Ruuneperi puhui, Laasonen ojenteli koruliikkeen paketteja ja Tikan poika halasi ujosti. Saara raotti pakettia, siellä olivat kultaiset pisarat. Saara mietti, että siinä ne olivat, työmiehen kyyneleet, kun vietiin matto alta. Hänelle nousi pala kurkkuun ja piti tehdä asiaa vessan, että sai silmänsä kuiviksi.