<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minä en ole mikään raikuva riemunpurkaus. Olen aika vakava tyyppi. Harrastan kuivakkaa ja kryptistä huumoria. On käynyt niinkin, että lausuntoni koetaan kettuiluksi tai ilkeilyksi. Mitä tästä opimme? Ei pitäisi edes yrittää sitä lajia, vaan pysyä asiassa.

Näin kirjoitellessani etenkin koitan viljellä huumoria, kun ei aina jutellessa siihen kerkeä perehtyä. Ei varmaan pitäisi, jos ei se ihan omin laji ole. Voi olla, että joku ottaa vakavan tyypin huumoriksi tarkoittaman viisastelun vakavissaan. Menikö vaikeaksi? Annetaanpa esimerkki.

Jos kirjoitan mieheni aamu-unisuudesta, tarkoitukseni on keventää tunnelmaa, ei niinkään valittää maailman kovuudesta eikä miessukupuolen maanisesta pahuudesta. Jos kerron esihenkilön kuttuilusta, tarkoitus on esittää toimistoelämän surkuhupaisia puolia. Jos vänitän sairastamisesta ja muista henkilökohtaisista vastoinkäymisistä, tarkoitukseni on viljellä mustaa huumoria malliin ”mitähän tuolle ihmisparalle seuraavaksi sattuu?”.

Niinpä minua aina kovin ihmetyttää, kun joku kommentoi kirjoituksiani ihan vakavissaan. Tai mistä minä tiedän miten vakavissaan kommentoijat ovat? Voihan se olla, että hekin ovat kirpsakan huumorin kavereita. Ehkä tästä voisi oppia sen, että kirjoitetun sanan voi ymmärtää kovin monella tavalla. Kukin löytää asioista vivahteita, joita muut eivät voi saavuttaa. Kumma ettei ihmiskunta ole jo tappanut itseään sukupuuttoon tässä väärinymmärrysten luvatussa maailmassa.

Tästä huolimatta aion jatkaa uraani pöytälaatikkoblogistina ja kaappihumoristina. Aion jatkaa kirjoittelemalla aiheesta tai aiheen vierestä. Aion kirjoittaa totta, tarua, satuja tarinoita, faktaa ja fiktiota. Ja varokaa vain, niitä kaikkia voi tulla samassa merkinnässä.