<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka siirtävät heräkellon soittoaikaa aina 10 minuuttia kerrallaan tai painuvat takaisin uneen sekunnissa herättyään. En myöskään tajua, miksi asioita pitäisi lykätä loputtomiin, jos päätös ja toimintalinjat ovat selvät. En jaksa katsella toisen hidastelua, ja myöhästely luetaan pienessä pääparassani yhdeksi kuolemansynneistä.

Niinpä sitten oppiakseni elämänläksyni, eli siedä ja ymmärrä erilaisuutta, olen kaikessa viisaudessani saanut itselleni puolison, jolla nämä kaikki kuolemansynnit yhdistyvät mitä karmaisivammalla tavalla. Miehen hereillesaaminen vie joka aamu hermot. Toisen kerran ne menevät siinä vaiheessa kun seuraan sen onnettoman vatulointia kouluunlähdön kanssa. Säälin jo etukäteen hänen tulevaa työnantajaansa, saa riesakseen vätkyttelyn ja vehtaamisen maailmanmestarin.

Niinpä olen päättänyt poistua residenssistämme mahdollisimman nopeasti miehen herätettyäni, etten saa raivokohtausta silkasta vierestäseuraamisesta. On niin kovin vaikea pitää suutaan kiinni. Ja sitten kun minä alan mäkättämään, saan yleensä miehenkin hermostumaan. Muutamana aamuna olemme eronneet ei niin hellissä merkeissä, ovet paukkuen ja vielä kännykässä riitaa jatkaen. Viisasta, helevetin viisasta.

Yritän tolkuttaa itselleni, että itse sen miehen on ratkaisunsa tehtävä, koska niiden kanssa elää. En ole äiti, vaan puoliso. Mutta voi jumageggura, että se on välillä vaikeata...