<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Töissä on tylsää, kotona on tylsää, minä olen tylsä; jos minulla olisi teroitettava lyijykynä, sekin varmaan olisi tylsä. Elämä on suuri blaah. Tekisi mieli nukkua kaiken aikaa, mutta ei saa unta. Tai sitten vain sitä klassista koiranunta, josta pomppaa pienimmänkin risauksen kuultuaan ylös täydessä toimintavalmiudessa.

 

Meillä asuva mies edesauttoi vielä yöheräilyä tipahtamalla lattialle kahden aikaan. Kauhea ulvokarju, kun sattuu nenään, polveen ja kylkeen. Nii´in, pitääkö sitä nähdä niin eläväisiä unia?

 

Tätä voidaan kutsua alkavaksi masennukseksi. Tai kevätväsymykseksi. Siitä siirtyykin sitten mukavasti syksyllä koomaan ja katatoniaan. Kuvaan kuuluu itseinho, itkuherkkyys ja ahdistuneisuus. Silloin tällöin töissäkin pitää käydä tirskauttamassa muutama kyynel vessassa iänikuisten asioiden takia. Jotta tässäkö se nyt on? Tätäkö elämä tulee olemaan?

 

Mutta tästäkin suosta noustaan. Niin on käynyt aikaisemminkin. Sitä ei edes huomaa ensin kun olo alkaa parantua, sitten tajuaa monen kuukauden jälkeen, että oi katso, juuri nyt ei masenna, eikä ole masentanut moneen viikkoon. Outo on ihmisen pää. Siellä olisi kiva joskus vierailla katsomassa, mitä se on syönyt, tai mitä sille on syötetty.