<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kyllä lukeminen sivistää. Huomasin sen jälleen aamukahvipöydässä, kun luin Hesarin kyldyyrisivuilta juttua jostain kuopiolaisesta nti Krogeruksesta, joka runotyttöiltyään nuoruutensa antoi itselleen luvan kirjoittaa ja sitten pääsikin oikein näytelmäntekijäksi.

 

Siitä tuli mieleen oma nuoruus, kun joskus yläasteella jo ryhdyin miettimään, että mitähän minustakaan muka voi tulla, kun mikään ei kiinnosta, kaikessa on hyvä, mutta intohimoa en tunne kuin musiikkiin ja siihenkin vain kuuntelijana. Lukioon menin oikeastaan vain viettämään aikaa ja pelleilemään koulukavereiden kanssa. Sitten pidin kaksi välivuotta, joiden aikana jouduin työvoimatoimiston kautta työllistettynä töihin. Siitä se sitten lähti, ensimmäinen kymmenen vuoden työurkoseni.

 

Mutta ei minun siitä pitänyt puhua, vaan siitä, että miten kukaan yleensä ottaen voi tietää ikinä olevansa oikealla uralla? Miten kukaan voi kuvitella tekevänsä vain yhtä työtä kohdusta hautaan? Ainakaan minä en vieläkään ole varma, mitä minusta tulee isona. Eiköhän tässä muutaman vuoden päästä ala taas akka kaivata kouluun ja hankkiudu jollekin ihmealalle. Vai kokeilisiko tällä kertaa sitä B&B paikkaa? Vai perustaisinko baarin? Ryhtyisinkö vapaaksi daideilijaksi ja syleksisin kattoon, kirjoittelisin höpöjä ja joisin paljon punaviiniä?

 

Meinasin kirjoittaa vielä karillopitter-tarinan siitä miten serkkuni oli aina parempi kaikkien aikuisten mielestä silloin kun olimme lapsia, mutta sitten päätin, että siitähän tulee vielä mukava ja innostava fiktiivinen tarina kaikilla mausteilla. Jätänkin sen kertomatta. Pyydän kuitenkin serkultani anteeksi, kun löin sitä aika lujaa, kun leikki meni muttuun, se johtui silkasta kateudesta ja katkeruudesta. Ei sillä tämän kirjoituksen kanssa muutenkaan mitään tekemistä olisi ollut, kunhan lähti ajatus harhailemaan. Ja edelleen siellä kahvipöydässä.

 

Haluatko tietää mikä aurinkomerkkisi todella on?