<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Viime viikon lopulla isäni soitti minulle ja kyseli kuulumisia. Hän on tietoinen taloudellisesta katastrofista, jota rahatilanteeksemme kutsutaan. Kuitenkin hän otti sen puheeksi ja kuten hyvin usein jouduin pitkin hampain myöntämään, että hyvin ei mene. Rahasta puhuminen on todella nöyryyttävää – etenkin silloin kun sitä ei ole.

Puhelulla oli seuraamuksia. Pankkitililleni oli ilmestynyt 50 euroa ja mieheni oli saanut puhelinsoiton isältäni. Aiheena oli ollut miehen rahankäyttö. Siitähän minä taas riemastuin, nimittäin se meillä asuva mies kyllä antaa kaikki tulonsa laskuihimme, ei hän niitä omiinsa käytä. Meillä on kohta neljän vuoden ajan vain ollut kroonisesti liian pienet menot eikä sitä taakkaa noin vain nosteta pois. Etenkin kun tuntuu, että aina kun joku tulipalo sammutetaan, syttyy nurkan takana toinen.

Kituuttaminen on kamala laji ja olkoon vain miten isäni tahansa, lähetin meilin, jossa kiitin rahasta, mutta toivoin, ettei meidän kesken enää rahasta tai taloudesta puhuta missään muodossa, ei se heidän apunsa ole sen arvoista, että sen takia pitäisi sillä meillä asuvalla miehellä olla henkinen paha olo. Toinen isäni käyttämä kidutusmuoto on se, että hän kehuskelee veljieni taloudenpidolla ja kuinka hyvin he tulevat toimeen. Jestas! Minkäs me sille voimme, että kuulumme siihen suureen harmaaseen virallisten köyhien ja virallisen alemman keskiluokan väliseen luokkaan, jossa ei saada mitään tukea yhteiskunnalta, mutta omatkaan rahat eivät aivan riitä.

Onneksi meillä ei ole lapsia. Inhottaisi, jos niiltä joutuisi jotain kieltämään. Inhottaa minua nytkin toimia perheen styrankina ja kirstunvartijana, olen paha poliisi, joka aina sanoo ei. Sitten kun tässä välivouhkana pyörii, niin kyllä muuten ahdistaa, kun ei kenenkään mielestä tunnu osaavan tehdä oikein. Tekisi mieli karata takaisin sinne lapsuusaikani komeroon - tai sitten keittää lappilainen kuikkakeitto.