Eilen talon rouva ja hänen puolisonsa menivät metsään, tarkoitus oli metsästää kevään ensimmäiset korvasienet. Eihän siellä tietenkään mitään vielä ollut, kun ei ole satanut, mutta on se vain sitten hyvä ja rentouttava asia tuo suomalainen metsä. Siellä lepää hermot ja mieli virkistyy – jopa työpäivän jälkeen.

Kaupassa teki kuitenkin mieli jotain raikasta, niinpä sitten päädyttiin varhaiskaalipataan:

700 g varhaiskaalia pilppuna

2 dl vettä

600 g jauhelihaa (sikaa, nautaa, lammasta, kalkkunaa)

3 dl riisimoniviljaseosta

Puolikas purjo

Kasvisliemikuutio

Lihaliemikuutio

Creme fraiche (ei pakollinen, mutta namia)

Mustapippuria

Currya

Piripiriä

Herbes de Provences –mausteseosta

Pannunhuuhdontavettä n. 5 dl
SALAINEN ase  unohtui - kunnon plöräys tummaa siirappia...

Laita isoon kattilaan silputtu kaali ja 2 dl vettä, liesi neloselle, anna porista sen aikaa välillä sekoittaen, kun kärtsäät jauhelihaa. Lisää kaalin sekaan pilkuttu purjo ja herbes de provences.

Käristä jauheliha mustapippurin, piripirin ja curry kanssa, lisää loppuvaiheessa riisimonivilja imaisemaan maut ja irronnut rasva (nam, nam, epäterveellistä)

Lisää kaalikattilaan liemikuutiot, creme fraiche (nam, nam, myös epäterveellistä), jauhelihariisiseos ja pannunhuuhdontavesi, että saat varmasti maut talteen. Lisää salainen ase. Sitten vain sekoitat, katsot, että se alkaa kiehua, annat porista ykkösellä liedellä ainakin 30 minuuttia, mutta tunnin jälkeen vielä parempaa. Ja parhaimmillaan seuraavan päivänä.

On muuten halpaa, hyvää ja julmetun täyttävää.

***

Kaverin kissa kuoli, otan osaa. Vanhahan se oli ja eli hyvän elämän, mutta vaikeata on luopua sellaisesta, johon on jo tottunut ja johon liittyy paljon muistoja. Viime yönä näin unta, että tein kissalle muistokirjoitusta. Jotenkin näin se meni.

Uffe-kissa oli maailman rumaäänisin kissa, jolle ei kelvannut kuin harvojen ja valittujen syli. Siinä sylissä kyllä sitten viihdyttiin perusteellisesti. Uffella oli aina nälkä, mutta valitettavasti erinäisten allergioiden takia ruokavalio oli melkoisen yksipuolinen. Yksi punaturkkisen Uffen erikoistaidoista oli varistaa karvansa juuri silloin kun halusi. Palveluskunnan puhelimessapuhumista hän ei katsonut hyvällä silmällä.

Alkuosan elämäänsä Uffe eli ulkokissana, joutui jopa Hesyn hoiviin, mutta vanhemmiten kun liikkuminen ja kuulo alkoivat olla vähän sitä ja tätä, hän pääsi hyvään saattohoitokotiin ja nyttemmin sitten kissojen taivaaseen, missä palveluskuntaa on aina paikalla, hiiret ovat aina tuoreita, perhosia on kiinni otettavaksi, naaraskissat ovat leikkaamattomia ja uroskissoilta ei kunto lopu koskaan. Keveitä multia, Uffe.

Pitääkö sitä olla niin herkkä, että itsekin alkaa vänisemään?