<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eilen kun katselin parvekkeen kukkasia, salaatteja ja yrttejä, mietin, että on siinäkin vaiva. Ensin koko kevään nyherrät jotain parvekkeelle kasvamaan, alkukesän katselet, että tuleekohan noistakaan mitään, kastelet, nypit ja huollat. Sitten tulee kesä yhdessä humauksessa, vietät sen aivan jossain muualla kuin parvekkeellasi. Syksyllä kun kaikki on parhaimmillaan, kukkaset ja ilma, tulevat yöpakkaset, ja siinä se sitten taas oli. Aina seuraavaan kevääseen saakka.

 

Hullun hommaa. Rahat ja kärsivällisyys menee, ihan vain sen takia, että saa silmäniloa ja muutaman yrtin pataan. Minulla taitaa tänään olla pessimismipäivä.

 

Viime viikolla minut tunnistettiin edellisen työurani perusteella. Olin eräässä työtilaisuudessa kun tunsin jonkun katselevan itseäni erittäin intensiivisesti. Se oli työkaverin vaimo, joka ykskaks hyökkäsi kimppuuni, että hän muuten tuntee minut jostain. Kun kerroin tyttönimeni ja edellisiä asuinpaikkojani, daamilla syttyi lamppu. Hän luetteli paikkakunnalla asumani ajan, tekemäni hommat, ystäväni, osoitteeni ja muut oleelliset tiedot. Olin hivenen häkeltynyt, en tiennytkään olevani niin mieleenpainuva persoona.

 

Mutta niin kai se sitten on, jos on lähes 180 cm pitkä, kovaääninen blondi, jolla on kieroutunut huumorintaju ja omituisia ystäviä, ei voi välttää, että joutuisi silloin tällöin silmätikuksi. Tässä nykyisessä ammatissani olen yrittänyt sitä puolta itsestäni karsia. Ainakin yritän sulautua tapettiin ja olla hiljaa, siinä yleensä säästyy monelta.