<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minulla on kahden viikon päästä aika hammaslääkärille. Vaikka hammaslääkärini onkin kiva ja ymmärtäväinen NAINEN, ainakin oli reilu kaksi vuotta sitten kun siellä viimeksi kävin, pelkään aivan tolkuttomasti. Reikiä ei ole ollut sitten nuoruusvuosien, mitä nyt muutama lohkeama on paikattu. Sen lisäksi narskuttelen kuulema hampaitani, purukumin syönti on toptykkänään kielletty, hampaani ovat täynnä sellaisia posliinissa esiintyviä hiusmurtumia.

 

Hammaslääkäripelkoni johtuu kouluhammaslääkäristä. Pienellä paikkakunnalla oli kaksi kokonaista hammaslääkäriä, kiltti setä ja ilkeä setä. Tietysti minä jouduin sille pieniä koululaisia ymmärtämättömälle hirviölle, joka poltti tupakkaa, ei pessyt sen jälkeen käsiään, ja jonka puheet koostuivat karjaisuista ”suu auki” ja ”suu enemmän auki”. Mahaa kiersi ja kaihersi, kun tuli aika mennä hammaslääkärille, mutta sitkeästi sinne kuitenkin menin. Ja hyvä on niin, nyt ovat nimittäin leegot pysyneet erinomaisessa kunnossa. Vesi vaan lensi kakarana silmistä heti kun istahdin tuoliin, mutta pääasia oli, että sain itseni pakotettua sinne.

 

Tuli muuten mieleen sittemmin kunnanhammaslääkäriksi kohonneesta kouluhammaslääkäristäni. Kun muutin Helsinkiin ja ensimmäisen kerran menin terveyskeskushammaslääkärille, selitin tietysti pelkoni ja syyn niihin. Kun kerroin mistä kunnasta entiset rekisterit löytyvät, lääkärini silmiin syttyi empaattinen ja säälivä katse, hän kertoi opiskeluaikoinaan olleensa harjoittelemassa kyseisen herran alaisuudessa, ja että ymmärsi erittäin hyvin ongelmani.

 

Jotta nyt sitten olen vanhemmalla iällä alkanut hienostelemaan ja pelkäämään. Jo hammaslääkärin hajukin saa oksennusreaktion kurkkuun, puhumattakaan porausäänestä. Jos minulle tehdään jotain, ensin puudutetaan, ja kunnolla. Siitä huolimatta natustelen muutaman diapamin, ennen kuin tuoliin istun. Muuten saattaisin kesken kaiken karata penkistä, kun täti selkänsä kääntää.

 

Hengitän syvään. Yritän muistaa hengittää. Pesen hampaitani ja toivon, että suustani ei muuta löydy kuin hammaskiveä. Silti taannun takaisin pieneksi kansakoululaiseksi ja tärisen kuunnellessani oven läpi kuuluvia ääniä. Minulla ei ole korkea etukäteispelkokerroin, olen nössöjen sukua ja huonetta.