<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Junamatkalla kotiin päin paikallisjunan aulan roskikseen oli survottu kaunis vaaleanpunainen ruusukimppu, ruusut parhaassa kukassa. Mukana oli hätäisesti aukirepäisty kirjekuori naruineen, korttia en nähnyt. Jäin pohtimaan mitä oli tapahtunut; pieleen menneet treffit, epäonnistunut tutkinto, syntymätön lapsi. Miltä tuntuu ihmisestä, joka tunkee ruusut roskikseen ennen kuin vie ne kotiinsa ilahduttamaan päiväänsä? Pahalta.

 

Bussia odotellessa näin elämäni ensimmäisen pulun lapsen. Tai oikeastaan kaksi. Maassa hääräilevä puluperhe kipitteli kiireisesti paikasta toiseen, lapsipulu piipitti vuoron perään molempien vanhempiensa perässä, kerjäsi ruokaa, mutta sitä ei tippunut. Lopulta vanhemmat lennähtivät pesään, jossa odotti toinen poikanen. Kerjääminen jatkui. Maassa oleva poikanen päätti majoittua ajoradalle.

 

Oli ilmiselvää, etteivät poikaset vielä olleet lentokykyisiä, toinen oli vain tipahtanut pesästään. Autoja tuli ja meni harvakseltaan, poikanen siirtyi juuri sen verran, ettei joutunut yliajetuksi. Minulla alkoivat hikikarpalot hiipiä otsalle, mitä tapahtuisi kun bussi tulisi? Jyrinä kuului jo tunnelista, mietin pitäisikö syöksyä ajamaan elukkaa pois tieltä, mutta mietin liian pitkään, bussi oli liian lähellä. Bussikuskina kuitenkin oli huomaavainen naiskuski, joka hiljensi vauhdin ja sai kierrettyä poikasen. Huh. Minun ein ainakaan tarvinnut todistaa liiskaantuvan pulun kohtaloa.

 

Tiesittekö muuten, että niin kuin joutsenet, myös pulutkin ovat pariuskollisia? Muutenhan ne ovat kirottu riesa ja kiusa, mutta jotain niidenkin elämässä on, jota ihailen.