Elän melkein täysillä. Olen melkein kirjailija, kun pidän omaa blogia. Olen melkein muusikko, kun laulan karaokea, päissäni ja suihkussa. Olen melkein multitalentti, kun puhun muutamaa kieltä, jongleeraan sujuvasti itseäni parempien ihmisten joukossa, järjestän, hoidan ja minglaan toimistossa ja toimiston ulkopuolella. Olen melkein onnellinen, onhan minulla koti, mies ja pari kaveria.

Mutta aina ei melkein riitä. Joskus tahtoisi oikeasti olla nero jossain lajissa. Mene tiedä, tekisikö se onnellisemmaksi vai vieläkin onnettomammaksi. Mutta jos siitä irtoaisi enemmän elämän makua. Tämä nykyinen tahtoo olla sellainen makunsa menettänyt purukumi, jota jauhaa vain jotain tehdäkseen, eikä ymmärrä edes sylkäistä sitä suustaan.

Totuuden nimissä, minulla on enemmän kuin monella muulla. Miksi silti melkein tahtoisin jotain muuta?