Pakko se on myöntää, mietti Saara, olen unessa, jäässä, koomassa. Arkielämä on niin raskasta, että en jaksa ajatella missä olen. Elämä ei suju niin kuin tahtoisi, sitä Saara ei ollut olettanutkaan, mutta kun elämä ei tahtonut sujua mitenkään. Hän oli umpikujassa, hukassa, kadotettu. Eikä voinut lähteä pois, tai voisi, mutta sehän olisi luovuttamista. Ja mitä sille toiselle osapuolelle sitten tapahtuisi?

 

Oli Saaran elämässä paljon hyvääkin, on ihana asunto, jonka saisi pienellä vaivalla kodiksi. On hyvä työ, jossa hän viihtyi, palkkaakin siitä sai. Oli muutamia ystäviä, kun vaan hän jaksaisi pitää yhteyttä. Kun vain saisi vähän omaa aikaa, hetken itselleen.

 

Saaran paras ja lähes ainoa harrastus oli nukkuminen. Lukemaan hän ei juurikaan pystynyt, ei pystynyt keskittymään. Ihminen voi olla mustasukkainen kirjoille, toisen ystäville, puhelimelle, nettiajalle. Ennen hänellä oli elämä, vaikka resuinenkin; tilalle oli tullut itserakennettu vankila. Hän söi ahdistukseensa. Alkoholikin on lähes jäänyt, kun ei kestänyt toista humalassa. Ainakaan jos itse oli päihtynyt. Tunteet tulivat pintaan, viha ja turhautuminen. Tuli huudettua, sanottua pahasti, haastettua riitaa. Taustalla väijyi pieni toive, että toinen ymmärtäisi lähteä, vapauttaisi hänet.

 

Ei Saara pahaa toiselle tahtonut, siksi hän arasteli eron tekoa. Pelkäsi, että toisen taistelutahto ja hyvä aikomukset valuisivat hukkaan. Sinne menisi opiskelupaikka, asunto, kaikki työllä ja vaivalla hankitut tavarat. Saarasta ei ollut riitelijäksi, hän ei tahtonut olla ilkeä kenellekään. Näin ainoa, joka kärsi, oli Saara itse, näin hän viattomuuksissaan kuvitteli. Entäpä puolison elämä? Kuka tahtoi elää unissakulkijan kanssa? Ei kukaan ollut sanonut, että elämä olisi helppoa, ei kukaan sanonut, että muutoksen tekeminen ei sattuisi. Ensin piti vain herätä koomasta, kerätä rohkeutensa ja rikkoa jää.