<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Asuntomme on ihana. Olen täysin hullaantunut siihen, kolmisen vuotta sitten pääsimme muuttamaan perusremontoituun 59 neliön parvekkeelliseen läpitalon kaksioon, taloyhtiössä on sauna, pesutupa ja mattopesutupa. Pienen maalaistytön taivas, etenkin kun aivan vieressä aukeaa keskuspuisto eikä keskikaupungillekaan ole kuin max 25 minuutin matka julkisilla.

Ongelmana on meillä asuva mies, hän on tavarankerääjä, tavaraa on niin paljon, ettei aina tahdo sekaan mahtua. Ja lisää se vain haalii joka käänteessä. Hänellä on todennäköisesti vaarallinen hamsterigeenimutaatio. Sen lisäksi toinen ongelma on melkein ilkeä tytärpuoli, joka aina meillä ollessaan saa huudollaan minut hermoromahduksen partaalle, kun emme osaa olla riittävän hiljaa, kun neidin pitää saada kauneusunensa.

Nyt molempiin ongelmiin olisi tarjolla ratkaisu. Joutuisin vain muuttamaan kehäykkösen ja kolmosen väliin. Totuuden nimissä lähemmäs kolmosta. Oikeastaan aivan viereen. Luontoahan siellä riittäisi, tarjolla olisi 3 h, k ja sauna rivitalossa, MUTTA vuokra nousisi 200 eeroa, matka kaupunkiin pitenisi ja työmatka muuttuisi mutkaisemmaksi.

Onneksi olen jo keksinyt ratkaisun tähän dilemmaan. Olen ilmoittanut, etten usko taloutemme kestävän muuttoa enkä vaihtajien tahtovan vaihtaa asuntoaan meidän residenssiimme ennen kuin mies on korjannut aikaansaamansa ”daideelliset” muutokset asunnossamme. Eli sitten kun miehellä on esittää toimiva suunnitelma kuinka vaihto sekä taloudellisesti että fyysisesti saataisiin hoidettua, otan kantaa asiaan ja todennäköisesti suostun muuttoon. Tällä tavoin minun ei tarvitse lähteä minnekään. Korkeintaan karkuun.

Toisaalta jos jollain ihmeen tavalla meillä asuva mies saisi toimivan suunnitelman kehitettyä ja asunnonvaihto tapahtuisi, ottaisin itseäni niskasta kiinni ja ryhtyisin miettimään hyviä puolia: oma piha, romuhuone miehelle, oma sauna, rauhallinen ympäristö, vähemmän saasteita. Sitten vain niskasta itseäni kiinni ja viskaus lähemmäs synnyinseutuja. Tosin pieni, mutta kuitenkin. Välillä kun tulee mieleen, että oikeastaan tahtoisin emoni ja isäni sekä itseni välille vielä jonkun suomenlahden. Sieltä on vain turhan pitkä työmatka, ainakin vielä toistaiseksi. Mutta se onkin ihan toinen tarina.

And we still always would have <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />Paris; voisinhan minä aina karata.