Ehjää korjasin omin pikkukätösin rikkimenneen toppatakkini. Ei nimittäin uuteen ole varaa. Siinä on klassinen arpitikkaus. Alla vaatteiden paikkaamiseen tarkoitettua tarranauhaa. Saa olla ja pysyä nyt. Pesinkin sen perkeleen vielä, höyhenet tietysti menivät tuhannen paakkuun, mutta ne saa sitten kuivumisen jälkeen pörhellettyä omin pikku kätösin. Omatkin höyhenet pitäisi yrittää jollain ilveellä saada pörholleen.

Vieraat päättivät saapua vasta joulukuun alussa. Hyvä niin. Tai mene tiedä, liekö enää minkäänlaista varaa mihinkään. En jaksa stressata.

Toistaiseksi rahavarantomme ovat korjaantuneet sillä, että olemme myyneet meillä asuvan miehen kallisarvoisesta kokoelmasta ne helmet. Niin kuin esimerkiksi bai bai kaikille rahan arvoisille alkupään Aku Ankoille. Ja muutamille muille erikoisuuksille. Nyt ei enää juurikaan muuta kuin kaavimme laarin pohjia. Jos ei itkettäisi, saattaisi huvittaa.

Piruuttani tarkastin mitä saisin tällä hetkellä edellisessä ammatissani; karua kertomaa, saman verran kuin tällä hetkellä käpälään. Mutta tälläkään ei kaksi elä, ei, jos toinen on shopaholic ja toinen heikko luonne. Ai niin ja molemmat herkkuperseitä ja kovia nauttimaan alkoholia. Opiskelu olisi kannattanut, jos olisin suorittanut tutkintoni hermeettisissä olosuhteissa. Lisäähän tämä tietenkin elämänkokemusta. Se kyllä lienee vanhenemisen itseoikeutettu seuraus.

Toivottavasti lukijakunnalla menee paremmin. Sikäli kun täällä enää ketään käy. Tuo uusi vakoilulaite, jota muuten kuka vaan voi seurata (klikkaatte vain rohkeasti), kertoo, että sivuilleni tullaan näinä päivinä enimmäkseen hakemaan v*tsejä p*kkujoulua varten. Ei niitäkään täältä löydy. Ei täältä oikein mitään löydy, ei ainakaan elämää.  Onhan tämä tietysti surkuhupaisa farssi, jos niikseen miettii. Onneksi ei ole lapsia.