<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olihan yö. Unissa nimittäin riitti.

 

Ensin olin reppuretkellä Japanissa meillä asuvan miehen kanssa. Majoituimme paikallisten punkkareiden luokse, he olivat keksineet majoittua paikallisten kauppahallien kojuihin sulkemisen jälkeen. Hyllyt suljettu, kalusteina oli taitettavat sängyt ja tiskejä käytettiin pöytinä. Saimme majoittua yhteen myyntipisteeseen. Käytävillä kuljeskeli jonkun ruttunaamainen koira, jota haukuin kovasti rumaksi. Koira ryhtyi puhumaan ja ilmoitti äo:nsa riittävän minun kukistamiseeni mennen tullen. Mutisin jotain muka nokkelaa ja mietin mielessäni, että tämä sitten oli juuri minun tuuriani, mennä suututtamaan maailman älykkäin puhuva koira.

 

Seuraava uni olikin sitten hivenen hektisempi. Ensin pakenin hra Valjakkalaa pitkin asuinaluettamme (kuinka ollakaan viime viikolla hänet pidätettiin naapuristamme – siis ihan oikeasti). Menin piiloon kauppaan. Kun oli turvallista tulla ulos, näin meillä asuvan miehen muutaman talon päässä Volvo-riesan kanssa, odottavan ilmiselvästi minua. Katsoin taivasta ja mietin, että olikohan ukkonen tulossa, värit olivat kauniit, mutta pelottavat, tummaa lilaa, vaaleanpunaista, kultaa ja tummaa sinistä. Pilvet korkeita ja kumpuilevia. Ilma oli painostava. Kävelin kohti autoa ja näin, että sieltä päin tuli harmaan sininen saderintama, suuria raskaita pisaroita. Kun sade saavutti minut, heti perään tuli kova tuuli, joka nosti jalkani maasta ja alkoi nostaa minua huimaa vauhtia ylös. Heräsin kiljumiseeni, niin varmaan naapuritkin.

 

Ihana tulla töihin lepäämään. Unetkaan eivät anna enää rauhaa.