<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Taisin eilen jäädä aatoksiini. Muistelin ala-asteen pikkujoulujuhlia. Niitä, jotka vietettiin koulun hieltä haisevassa jumppasalissa. Useampana jouluna minut valittiin ohjelmiin esiintyjäksi, taustakuoroon, rivitontuksi ja muuksi metsän eläimeksi, lauluääntä riitti ja kiltisti opettelin osani. Pääosat menivät muille, kovaäänisemmille, opettaja taisi tietää miten olisi käynyt, jos minä olisin päätynyt jotain sanomaan, en olisi saanut sanaa suustani, todennäköisesti hyperventiloinut itseni jo harjoituksissa lattialle.

 

Ja sitten suuren päivän koittaessa olisin ollut kuitenkin poissa. Olin sairasteleva lapsukainen, jos liikkeellä oli lastentauti, flunssa, angiina tai muu tarttuva tauti, minähän sain sen. Jälkitaudiksi yleensä vielä poskionteloiden tulehduksen.

 

Joskus tuntuu, että olin enemmän poissa koulusta kuin paikalla. Mutta eipä tuo opettajia haitannut, yhtään vähempää kuin sekään, että työkirjani olivat puhtaan valkoiset, en tehnyt läksyjä. Sitä kun oli riittävän ujo ja huomaamaton, sai oikeastaan tehdä mitä tahtoi, kun vaan ei pitänyt ääntä itsestään.

 

Johonkin joulujuhlaan kuitenkin piti tehdä vanhempien kanssa luuta ja tuoda kotoa sankko. Isästänikin oli kerrankin jotain iloa, hän rakenteli sen. Ja komea luuta olikin, sen olisi vaikka voinut torilla myydä. Mutta niin vain käyttämättä jäi sekin. Tai mitä nyt harjoituksissa tuli huiskittua. Suuren päivän aattona makasin kuitenkin sängyssä angiinassa.

 

Vähänkö sitä pientä tyttöä hävetti raahata tammikuun ensimmäisenä koulupäivänä kotiin sankko ja luuta. Nöyryyttävää pienen lapsen mielestä, opettavaa, sanoivat opettaja ja vanhemmat. Pieni tyttö mietti, että hän ei pakota ketään mihinkään opettaviin toimenpiteisiin ikinä.