<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Kaikki on ihan hyvin. Kaikki on ihan rauhallista. Kaikki kuitenkaan ei ole hyvin, kun en pääse ikinä pois yhteisestä asunnostamme. Eilenkin taas löysin yhden sopivan, mutta kun ei ole rahaa siihen kirottuun takuuvuokraan. Eikä sekään ole oikein, että toinen toivoo minun unohtavan ikävät asiat ja jäävän paikalleni. Miksi pitää aina jonkun sydän särkyä? Jos se ei ole meillä asuvan, niin sitten se on minun. Sekin toisaalta olisi helpompi kestää kuin ajatus toisen särkymisestä.
En halua olla töissä. En tahdo olla kotona. En tahdo tavata ketään. En tahdo puhua, etenkään en tahdo puhua itsestäni enkä omista asioistani. En tahdo elää. Voisinko minäkin päästä pakasteeseen? Sitten voisin joskus muutaman tuhannen vuoden päästä herätä ihmettelemään maailmaa. Ei ainakaan olisi ketään sellaisia elossa, jotka voisivat vanhastaan vaatia minulta jotain. Elelisin 2000-luvun alun tavaroiden keskellä jossain vanhassa museossa friikkinä ja luonnonoikkuna. Minua tultaisiin katsomaan matkojen takaa. Parantamaton versio ihmisestä, tautinen, eliniältään onnettoman huonokestoinen, silmälasit, huono kuulo, nivelet sökönä, murtumia, allergioita ja kaikkein mielenkiintoisinta se pään sisäinen sekasorto! Siinäpä olisi uudelle uljaalle ihmisrodulle ihmettelemistä!
Jo joskus parikymppisenä löysin Jack Kerouacin runot. Oheinen oli jopa seinälläni, ennen kuin meillä asuva senkin poisti, kun se hänestä tuntui niin pahalta. Olisi ottanut opikseen ja juossut karkuun.
POEM
I demand that the human race
ceases multiplying its kind
and bow out
I advise it
And as punishment and reward
for making this plea I know
I'll be reborn
the last human
Everybody else dead and I'm
an old woman roaming the earth
groaning in caves
sleeping on mats
And sometimes I'll cackle, sometimes
pray, sometimes cry, eat & cook
at my little stove
in the corner
"Always knew it anyway,"
I'll say
And one morning won't get up from my mat
(Jack Kerouac, 1962)
