Minäminäminäminä.

Ajattelin muistuttaa itseäni, että olen olemassa. Siis ihan oikeasti minä. Ei ehkä näkyvillä, mutta jossain tämän kaiken alla olen minä. Se hivenen alakuloisuuteen viittaava persoonallisuus, joka osaa olla räiskyvä, iloinen, seurasta(kin) pitävä musiikkielämää viettävä ikinuori, lannistumaton, kekseliäs mukavuudenhaluinen akanreuhake.

Ja vaikka olosuhteet miten ovatkin minua vastaan, olen yhä siellä. En näkyvillä, mutta en vielä nitistetty. En, vaikka kovasti ovat olosuhteet olleetkin minua vastaan. Niin on ollut aikaisemminkin, ja suosta on noustu. Voi kestää vielä vaikka miten monta vuotta, vielä minä nousen tästä.

Ei ole meillä asuvalla ollut kiire töitä hakemaan. Kuulema vielä viimeiset vapauden päivät pitää viettää. Aikaa kyllä riittää soitella minulle pitkin päivää. En minä hänen kanssaan jaksa jaaritella, pitää tehdä niitä töitä. Mitähän seuraavaksi?

Minäminäminäminäminä, perkele! Seuraavaksi siteeraan Aleksis Kiveltä ja karjaisen "Minä elän!". Mutta sitä ennen katson venezuelalaista elämänmenoa, niin johan taas helpottaa. Vaikka kieltämättä sarja on välillä yllättävän todellinen, tuntuu niin tutulta tuo melskaaminen...

Edit 19:50 Piti muuten jo aikaisemmin kiroilla, että nuoruuden sankarini K. Vonnegut sitten sanoi huihai.