Mullon nykyään sellainen leikki aamuisin, että käyn Saton sivuilla tsekkaamassa alle 500 euron asunnot pääkaupunkiseudulta. Siellä niitä olisi. Sitten mietin, että noh, nythän menee ihan hyvin. Sen jälkeen mietin, että kuinkahan kauan. Sitten toivon, että vaikka loppuiän, että tuo meillä asuva rauhoittuisi töiden ja oman rahan myötä. Ja mietin, että sitten ei tarvitsisi aina vaan olla kahdestaan, vaan voisi lähteä vaikka ihmisten ilmoillekin. Jossittelen siis. Annan ajan kulua.

 

Vielä on harkinta-aikaa jäljellä, koko kesä itse asiassa.

 

Tänään on onneksi tiedossa jotain kivaakin. Pääsemme Linnanmäelle. Meillä asuva mies, melkein ilkeä tytärpuoli ja hänen ystävänsä sekä minä. Sain kerrankin sellaisen kutsun yhteistyökumppanilta, että oikein lämmitti sydäntä kun sen lukaisin. Olen viimeksi käynyt Linnanmäellä joskus 90-luvun lopussa, mutta käynti oli tosi lyhyt ja seura aivan armottoman tylsää. Sitä edellinen on ollut joskus 70-luvulla. Meillä asuva ainakin sopii aktiivisiin aktiviteetteihin, sellaisiin, joissa saa tehdä touhuta ja riehua. Mitenkä tämä taas kuulostaa niin adhd:lta?