Voihan vitalis! Kävin äsken kaupassa vielä viimeiset eväät meillä asuvalle. Se kun pääsee viikonloppuna ensimmäistä kertaa töihin. Ruksi seinään siis.

Tulin takaisin ja aloin etsiä avainta. Tajusin samantien, että sehän on sisällä käsilaukussa. Niinpä. Mietin, että soittaisinko meillä asuvalle, mutta hokasin senkin, että se on soskussa ruinaamassa tarvikerahaa eikä sillä edes ole puhelin mukana. Niinpä. Ajattelin, että minun pitäisi lähteä keskustaan reilun puolen tunnin kuluttua. En kerkeä kirmailemaan soskulle ja takaisin siinä ajassa. Salamannopeaa raksuttelua aivoissa, savu nousee korvista. Sisäisesti alan kirkua.

Silloin minä näen sen. Traktorin nokka. Haa! Huoltomies. Kipitän traktorin eteen, mies pysäyttää vempaimen ja riisuu kuulosuojat. Kysyn avainta ja tietenkin häneltä sellaiset löytyvät. Mutta kyllä huomasi, että kyseessä on kaupungin työntekijä, tahti ei kovin reipas ollut. Kerkesin pomppia edestakaisin ulos ja rappuun monta kertaa, ennen kuin herra sai raahattua itsensä ja avaimen ovemme eteen. Sitten hän loihe kysymään onko minulla henkilöllisyystodistusta. Hyvä että kysyi, mutta kun ne olivat siellä sisällä tietenkin, käsilaukussa.

Niinpä herra odotteli käytävässä kun mylttyän läpi käsilaukkuani. Olin niin nolona, hikinen ja ahdistunut, että unohdin kysyä mitä se maksaa. Sillä tietenkin se maksaa, kai sieltä taas tulee lasku perässä. Perkele. Mutta nyt on kiire, pakko mennä.