<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eilen oli hyvä päivä. Töissä sain asioita ihan reippaasti eteen päin (hyvä kersantti karoliina!). Töiden jälkeen tein treffit Vltavaan ja sain kengät. Kiitos kiitos kiitos vielä kerran. Kenkien edellinen omistaja läksi (ylläripylläri) metsästämään uusia kenkiä, minä kapusin erääseen nimeltä mainitsemattomaan ravintolaan, jossa saa silmittömän hyvää ruokaa (eikä se puoli tehnyt poikkeusta tälläkään kertaa). Näin köyhäksi ihmiseksi tunnustaudun pahemman laatuiseksi gurmaandiksi.

 

Isännät olivat pukeutuneet upeisiin ABBA-pukuihin. Ensin olin ihan, että voi ei, mulle kanssa, mutta sitten mietin, kuinka lurex painautuisi makkaroitani vasten. Mielikuva oli sen verran kuvottava, että meinasi ruokahalu mennä. Onneksi ABBAn musiikki soi ja viini virtasi. Etenkin alkudrinkiksi rakenneltu Take a Chance on Me oli vaarallisen maistuvainen, rommia, vadelma- ja persikkasosetta, jotain porejuomaa sekä jäitä! Niitä muutama ja varmasti olisin alkanut vonkaamaan vaikka aidanseipäitä.

 

Hartwall Areenalla koin kauhun hetken, kun lukaisin lipustani, että paikkamme olivat ylhäällä. Eikä tietysti yhtään pillerin pilleriä mukana! Sydän pmpottaen ja pelkohiki naamallani vääntädyin paikalleni, pitelin kiinni penkin laidasta ja tuijotin kattoon. Hyi hitto, että teki pahaa! Onneksi tunne väistyi kun valot sammuivat ja Mamma Mia pääsi vauhtiin.

 

ABBAn biisit 10+, juoni kelvollinen 7, laulajat vaihtelevia (isäehdokkaat eivät oikein loistaneet, taitaa olla vaikea löytää kolmea tenoria, jotka vielä osaisivat näytellä). Teatterikiikari olisi ollut kova sana, mutta muuten kokonaisuus oli todellakin vaivan väärti. Kivaa, mukavaa ja harmitonta. Kyllä laulatti ja olisi varmaan tanssittanutkin, jos vaan en olisi koko ajan muistanut miten korkealla olen ja miten koko istuinrivistö itse asiassa voi kaatua eteen päin milloin tahansa.