Minulla on täällä blogistaniassakin avautumisongelma. Jälleen kerran. Muutama meillä asuvan ystävä kun tietää blogini osoitteen ja seuraa tätä. Muutama päivä sitten tapasimme tällaisia kavereita, ja oli suoranainen ihme, ettei tämä paljastunut meillä asuvalle. He kun alkoivat kysellä asioista, joista olin kirjoittanut, mutta meillä asuva ei ollut vielä kerennyt kertoa heille itse. Tilanne oli vaikea, mutta onneksi meillä asuva ei hokaissut ristiriitaa ja tein parhaani sotkeakseni jälkeni.

Vetoan meillä asuvan kavereihin. Pitäkää mölyt mahassanne niin pitkään että kerkeän saada asunnon. Sitten voitte jutella niin paljon kuin tahdotte ja mistä tahdotte. En nimittäin ihan aikuisten oikeasti tahtoisi lopettaa kirjoittamista, tai perustaa uutta blogia. Tämä kun on minulle terapiaa, halvin mahdollinen muoto ihmiselle, joka ei oikeiden mielenterveysihmisten kanssa pääse juttelemaan.

Näin unta kulkukissasta, jonka keräsin talteen kadulta. Vein eläinlääkärille, että saan hommelit kuntoon. Kissalta löytyi siru niskasta, ja siitä omistajan tiedot. Kiehuin pyhää vihaa, päätin lähteä henkilökohtaisesti kysymään, miksi omistaja ei olllut vaivautunut edes etsimään elukkaa, jos oli sellaisen ottanut. Onneksi uni katkesi ennen kuin tapasin löytökissin edellisen omistajan.

Meillä asuvalla sen sijaan unta riittää, ensin sohvalla, sitten hetki sängyssä, pari tuntia wcn pytyllä ja nyt vierassängyssä. Nukkuisi nyt vaan krapulansa pois, niin voisi jotain järkevääkin tehdä. Niin kuin sienestää.