Jos minun pitää hoitaa joku yhteisiin asioihin (tai meillä asuvan asiohin liittyvä) puhelu tai juttu, se on tehtävä heti. Mieluummin sen piti olla tehtynä jo eilen. Tätä mieltä olen meillä asuvan lisäksi itsekin. Minä kyllä pidän huolta asioista, se kuuluu toimenkuvaan.

Mutta mitä tekee meillä asuva? Vetkuttelee, lykkää, siirtää toisille tai unohtaa. Sitten ihmettelee, kun hänen suunnitelmansa eivät toteudu. No shit? Ihanko totta. Tänä aamuna nähtiin taas hyvä esimerkki, hänen piti soittaa yhdeksän maissa ehjäyskorjaussetälle, että minä hänen uniensa aikana voisin viedä auton korjattavaksi. Joopa joo.

Heräsin vähän ennen yhdeksää, kysyin onko auton huolto sovittu. Ei kuulema ollut. Menin suihkuun siinä uskossa, että kyllä hän nyt hoitaa asian. Kissan viikset ja koiran perskarvat, täällä huutaa telkkari, meillä asuva kuorsaa soffalla eikä korjausajasta tietoakaan. Tästä tulee vielä mielenkiintoinen päivä. Etenkin kun tiedän miten herkässä uni sohvalla on, siitä kun tuo herää, niin alkaa se kaljan vinkuminen. Sitten minulla on loppupelissä riesanani känninen ja yliväsynyt tyyppi, jonka kanssa eivät edes hänen ystävänsä tahdo viettää aikaa. Mutta minunpa on pakko, minä kun asun täällä. Tänään olisi suotavaa, jos olisi joku ihmepilleri, jolla poistaa muistonsa.

Mitenkäs me huomenna menemme sille kuninkaalliselle anoppilavierailulle? Tai lähdemme keskiviikkona pidemmälle lomaretkelle?

Auttaisikohan kahvi?