Ensimmäiseen paikkaan meillä asuva kadotti korvakuulokkeensa (juuri ostettu n eur 40) ja takapaksin lukkopesän, joka oli irrallinen. Ai niin ja kännykän tietokonepiuhan tietenkin. Sen lisäksi hän siellä rikkoi lampun ja ilmeisesti ainakin yhden lasin. Seuraavassa paikassa ei mennyt mitään rikki, mutta sinne hän jätti puhelimen laturin ja omaan erikoiskännykkäänsä tarvittavan laturiadapterin. Tai sitten ne ovat jossain nuiin hyvässä tallessa, etteivät ainakaan vielä ole vastaan kävelleet. Pitää tehdä kunnon tavoiden perkaaminen.

Eilen hoputin meillä asuvaa lähtemään ajoissa, koska tiesin, ettei hän tahdo posotella lännestä itään yhtä kyytiä. Mutta hänpä vaan istuskelee nojatuolissa ja puhuu pashaa. Pääsimme lähtemään kuitenkin vasta viiden maissa. Keski-Suomessa tuli sitten pakkopysähdys, kun piti päästä käymään sienimetsässä. Kalaankin olisi pitänyt pysähtyä, mutta sain kuitenkin todisteltua, ettemme voi viipyä loputtomiin saakka, koska meitä odotetaan seuraavassa kohteessa. Etenkin kun odottajina ovat vanhat vanhempani.

En kertakaikkiaan jaksa. Tämä jos mikä on taas todistanut, miten erilaista elämää elämme. Minä en tahdo mitään ex tempore sieni- ja kalareissuja, vaan tahdon valmistautua asioihin, ennen kuin ne tapahtuvat. Emmekä me voi noin vain jäädä majoittumaan johonkin mökkikylään, kun mukana ei ole makuupusseja eikä lakanoita. Puhumattakaan siitä, että meillä olisi siihen varaa.

Kunhan täällä olemme vanhempieni mieliksi parisen päivää, minulla on jo kova kiire kotiin. Siellä ei ainakaan tarvitse kenellekään selitellä toisen ihmisen omituisia vinkeitä. Hermoni ovat kuin viulunkielet. Ahdistaa, järveen kai tässä vielä kävelen, ennen kuin "loma" on ohi.