<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Valtiokonttori tahtoo silmälaseistani alkuperäisen kuitin, että voi maksaa korvauksen pahoinpitelyssä (helmikuu 2006) rikkimenneet silmälasini. Löysin kuitin vihdoinkin. Arvatkaa, näkeekö siitä juurikaan enää mitään, kun se on lämpöpaperia. Luojan lykky, että kuitti oli ollut siististi viikattuna optikon kansiossa, siitä saa edes jotain selvää, mutta mietin vaan, että mitenhän konttori tuollaisen dokumentin perusteella muka korvauksia maksavat. Laitoin varuilta kopion mukaan. Siellä kun on tunnetusti pitkä käsittelyaika. Tosi pitkä.

 

Meillä asuva kysyi eilen illalla minulta suoraan, että miten hänestä tuntuu, että emme ole enää niin lähellä toisiamme kuin aikaisemmin. Meinasin karjaista, että nytkö sinä tollukka sen vasta huomasit. Kestikin noin kahdeksan kuukautta. Mutta sitten päätin, että en ryhdy veivaamaan mitään, vaan olen hiljakseen ja sotkin aiheen muihin. Jestas, että minulla on kamalat tunnontuskat. Mutta kun tiedän, että siihen se menee minun rauhani, jos liian aikaisin suuni avaan. Olen sitä mieltä, että asiat pitää käydä läpi, mutta pitää minulla olla elämisrauhakin.

 

Miten minulla on sellainen tunne, niin kuin olisin muuttumassa itsekkääksi paskiaiseksi? Eilenkin jumputin itsekseni apteekissa, että pian loppuu tämäkin lääkkeiden roudaaminen moolokin kitaan. Meillä asuvalla on tällä kertaa niska jumissa, eli sirkkoja ja buranaa. Eilen hän sai pari piikkiäkin takamukseensa. Totta se vaan taitaa olla, että ne jotka sairastavat, sairastavat sitten muidenkin edestä.

 

Muuten on kuuma. Ei ole paljon tarvinnut uusia eikä vanhojakaan jakkuja vielä kaapista päälle kaivella. Sataisi välillä, tekisi hyvää kasvulle.

 

Asuntoasiapäivitys (09:00): henkilöstöosasto on saanut asumishakemukseni kaupungille, nyt se menee heidän suosituksensa kanssa eteen päin. Näinköhän minusta kaikkien näiden Helsingin vuosien jälkeen tulee vantaalainen?