<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tänään on ensin luvassa alkuillasta pienoinen veneretki työn puolesta. Sen jälkeen kauppakeikka, sitten alan keittää ja silputa siiderin voimin. Eilen nimittäin kävimme palstalla 1 ½ vkon tauon jälkeen. Punasipulit olivat kypsää kauraa, poimin ne pois. Samoin tomaattia on molemmille jaloille ja vähän ylikin. Teen taas suuren sukseen saanutta tomaattikastikettani. Ehkä en ihan niin paljon laita chiliä kuin viime kesänä. Sipulit aion jälleen silputa pakkaseen, ja kun kerran aion itkeä, niin itkenpä sitten vaikka koko elämää, hyvää ja huonoa.

 

Ihmiset ovat aika ihania. Meillä töissä kiinteistöpäällikkö lupasi, että hän löytää uuteen residenssiin tuleville huonekaluilleni kolon ainakin kahdeksi kuukaudeksi. Henkilöstöosastolla asiasta tietävät ovat tarjonneet muuttoapua, tavara-apua ja ties vaikka mitä. Samoin ystävät. Minun on NIIN paljon helpompi hengittää.

 

Surkeutta tosin tuo tieto siitä, että meillä asuva ei ole saanut tilanteeseen sopeutua. Hänelle muuttoni sitten joskus tulee shokkina. Mutta kun minun on pakko päästä alta pois. Se suuri on sitten sen ajan murhe, mutta kyllä minä sitä päivittäin murehdin, koen huonoa omatuntoa. Ällöttävää olla näin empaattinen, voisiko jostain saada vähän lisää sitä narsissigeeniä?

 

Mutta mitä minä teen siitä kiloisesta kyssäkaalista, joka lähti mukaan palstalta? Panenko senkin pakkaseen? Vai tekisinkö Aina Ilonan perunatonta kiusausta? Se oli hyvää.