<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Uutislehti Satasessa joku ravintolapäällikkö Tallinnasta kauhisteli suomalaisten huonoa tippaamista ja sitä, että he automaattisesti puhuvat suomea tallinnalaiselle tarjoiluhenkilökunnalle. Ne kerrat, kun itse olen jotain yrittänyt tilata Tallinnassa, automaattisesti hlökunta on ryhtynyt puhumaan minulle suomea. Kerrankin meillä oli itävaltalainen ystävämme mukana, hänen englantiaan ei kaikkialla edes huomioitu (ei se nyt niin huonoa ollut!), vaan käännyttiin minun ja meillä asuvan puoleen suomeksi.

 

Itselleni on aivan sama, millä kielellä palvelua saan, kunhan vain saan palvelua. Siihen palveluun perustuu myös jättämäni tippi. En minä tyhjästä maksa ekstraa, enkä edes normaalitarjoilusta. Sitten vasta jos koen, että minut on huomioitu ja että minulle on esitelty jotain lisäarvoa antavaa, suositeltu jotain, joka on osoittautunut erittäin hyväksi, silloin narahtavat minun kukkaroni saranat. Toki jos tippaaminen on maan tapa ja osa henkilökunnan palkkaa, koen, että pakko on jotain jättää, vaikkei sen edestä mitään saisikaan, mutta toisaalta se harmittaa. Kyllähän asiallisesti palkattu tarjoilija jaksaa paremmin kuin paikkansa ja palkkansa puolesta pelkäävä.

 

Annan minä tippiä Suomessakin. Ja aivan samoilla perusteilla. Tietysti jos lasken viimeisiä pennosiani, mietityttää, että tähänkö ne pitää tunkea, mutta enimmäkseen tulee tunne, että tippi tietää paikkansa. Nyt kun on enimmäkseen kukkarossa vain tuulenhuuhtoma tyhjyys, välillä oikein harmittaa kun ei voi tipata niin kuin tahtoisi. Mutta vielä se aika koittaa. Sitten ajelen taksilla, syön ravinteleissa, otan kotisiivouksen, hierojan, manikyyrin ja pedikyyrin, kulutan ja käytän.

 

Niitä aikoja odotellessa jatkan tätä tavanomaista toimistokäyttäytymistä.