<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Positiivinen merkintä! Vihdoinkin pääsimme sienimetsään Espoon harjuylängölle. Ja siellä niitä taas riittää. Kantarelleja, suppilovahveroita, vaaleita ja rusko-orakaita, mustavahakkaita (yllättäen täysin madottomia!), kehnäsieniä, lampaakääpiä, tatteja, limanuljaskoita. Pakkanen pullistelee ja sienikuivuri puhisee. Meni aika myöhään, kun sienten siivoamisen lisäksi siivosimme keskustellen ihmissuhdettamme.

 

Pääsimme lähtemään vaan turhan myöhään, vasta kolmen jälkeen olimme metsässä. Meidän lisäksemme siellä oli luonnonihmeitä, etenkin hirvikärpäsiä. Kirotut olennot lisääntyvät vuosi vuodelta. Vielä kotona kaivelin yhden ällötyksen niskakarvoistani, vaikka minulla oli paita napitettuna kaulaan saakka, hiukset tiukalla letillä ja hattu päässä. Ne ovat kuvottavia! Meillä asuvan t-paidan alla ryömi niitä armeija. Arvatkaa kiljuiko isokin mies!

 

Sienireisun ongelmaksi meinasi meillä asuvan krapulan lisäksi nousta uusin liikuntavammani. Löin aamulla pikkuvarpaani erittäin messevästi tv-tasoon. Se on turvonnut, sinipunainen ja sidottu haavateipillä viereiseen varpaaseen. Todennäköisesti joku pieni murtuma siinä on, mutta koska pikkuvarvasta ei voi kipsata, on sama hoitaa se itse. Kengän laittaminen jalkaan kestää hivenen pidempään, joudun käyttämään kenkälusikkaa, mutta buranalla saa kivun pois ja jalka voi alkukankeuden jälkeen aivan hyvin tiukassa kengässä. Sitä ei vaan oteta pois kesken päivän, koska takaisin jalkaan sitä ei saa.

 

Tätä sitten kestää taas parisen viikkoa. Juoksemaan minusta ei ole pariin kuukauteen, mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät. En kyllä aikonutkaan ryhtyä juoksemaan, mutta kävelemisen rajoittaminen harmittaa. Tai siis kipu harmittaa. Voihan minä kävellä, jopa metsässä.