<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Sähköpostissa odotteli viesti Düsseldorfista. Kyllä tuo italian kieli sitten vaan on ihanaa; Saluti Signora Satujatar! Menuehdotuskin kuulostaa runolta. Onneksi tiedän, että ravintolan omistaja on sellainen pieni viiksekäs ukkeli, kuudenkymmenen ja kuoleman väliltä, ei tule mitään omituisia haikailuja. En minä nyt sitä tarkoita, että pelkän kielen takia lähtisin toiselle puolelle maapalloa, mutta jos joku oikein kiihkeästi vaikkapa espanjaa korvaani kuiskuttelisi, ei se pahaltakaan kuulostaisi.

 

Paitsi että nyt en kaipaa ketään kuiskuttelemaan mitään, vaan teen töitä.

 

Tiistaina meni vähän myöhään telkkarin kanssa, Teemalta tuli nimittäin Ilkamat. Uskokaa pois, minä muistan katsoneeni sitä aivan kääpiönä. Erityisesti minua säälitti Pentti Siimeksen esittämä vanha ukkeli, joka meni vonkaamaan puistonpenkillä istuvaa Marja Korhosta. Ja aina se sai sateenvarjosta päähänsä. Lapsena jo mietin, että olis se Marja voinut vähän Pentin kanssa jutella, jos ei muuten niin vaikka säälistä.

 

Minä lähden nyt tapaamaan lakimiehiä. Työkseni. En säälistä.