<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

On ilo, että edelleen on ystäviä. Joskus ystävät kyseenalaistavat ajatusmaailmasi. Joskus itse tulee kyseenalaistettua ystäviensä ajatusmaailma. Joskus on jännää nähdä, miten ihmiset pohdiskelevat samojen ongelmien kanssa kuin heidän vanhempansa aikanaan.

Minun vanhempani eivät lukeneet kasvatusoppaita. Osoittauduin täysin pitelemättömäksi. Karkasin, en oppinut lukemista, numerot olivat helppoja. Lukemaan oppiminen oli paha ongelma, tavasin yhtä, sanoin toista; mutta sitten kun se numeroiden jälkeen omaan tahtiinsa tapahtui, taivas löi tulta eikä alulle näkynyt loppua. Äitini kuitenkin vei minut kirjastoon. Sillä tiellä olen edelleen. Ainoa neuvo, jonka voin vanhemmuuden kanssa kamppaileville kertoa, on, että pitäkää hatustanne kiinni, ette ikikuuna kullanvalkeana tule arvaamaan mitä kääpiöstänne tulee. Ja onko sillä niin väliä? Tulee mitä tulee, itsensä kanssa elää kuitenkin.

Isäni on jälleen seonnut. Hän ruuvaa auki kaikki elektroniset vermeet, niiden kautta kuunnellaan häntä. Maanisdepressiviisyys on päässyt reippaasti maaniselle puolelle. Ahdistavaa. Tahtoisin, että sekä äitini että isäni saisivat elää loppuelämänsä rauhassa. Aina kun isä voi paremmin, hän lopettaa lääkkeiden syömisen. Lopputuloksen tietävät kaikki, jopa hän itse, kun paremmin voi. Minä taas odottelen oireiden ilmenemistä.

Tuleeko minusta samanlainen? Aiheutanko ongelmia kaikille läheisilleni? Minä olen aina ollut niin paljon parempi kertomaan miten kannattaa tehdä kuin itse tekemään hyvää itselleni. Mutta mikä on se kuorma, jota päälleni kerään, miten tästä voi kasvaa seesteiseksi vanhukkaaksi? Missä on mun kerma ja kaikki muut herkut?