<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Aivastelen ja pärskin. Hyvin palvellut toppatakkini on ryhtynyt pesun jälkeen vuodattamaan untuvia ulos. Olen allerginen höyhenille. Lisään siis siihen loputtomaan tarvekalu- ja kilulistaan talvitakin. Oli siitä nimittäin irronnyt vetoketjun vedinkin pesussa, eikä minkään valtakunnan reikää, mihin saisi edes narun pujotettua. Voi villu.

 

Mutta näillä mennään.

 

Isäni on menossa kuulema vapaaehtoisesti sanitariumiin. Äitikin uskaltaa palata parin viikon jotokseltaan kotiin korjaamaan mielipuolen tekoja. Aikoo kuulema (jälleen kerran) hankkia oman kodin. Minä sanon tähän vain, että ken elää, se näkee. Tuota samaa hän on toistellut kuin mantraa nelisenkymmentä vuotta. En usko. Hupaisaa toki oli, että hänen mahdollisen eronsa syyt ovat melkoisen pitkälle samat kuin minun eroni syyt. Taidan olla myös äitini tytär (suojeleekohan se mielipuolisuudelta?).

 

Jotta niillä mennään siellä.

 

Päivänvaloa ei ole taas näkynyt. Pimeällä töihin ja pimeällä kotiin. Onneksi edes kuljetus toimii vihdoinkin. (Tietysti kun tämän sanon, niin en tiedä mistä itseni seuraavaksi löydän). Ja huomenna avataan naapurustossa iso s-kauppa ja alko. Saa viikonloppuostokset ja muut suuremmatkin hankittua vaivattomasti, tietenkin sillä ehdolla, että löytyy pätäkkiä. Mutta ainakin lattiamoppi on saatava. Siisteydestä ei köyhänkään kannata tinkiä.