<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mitä lähemmäs punanuttuisen taruolennon juhla lähestyy, sitä enemmän minulla pyörivät päässä kauhuskenaariot. Niitä on monenlaisia, pohjana kaikki viettämäni joulut viimeisten vuosien aikana. Ainoa rauhallinen joulu Luonnonvoiman kanssa taisi olla se ensimmäinen, vietimme sen pikkuveljeni perheen luona. Lapset tuovat joulun tullessaan, taitaa pitää paikkansa. Ja Luonnonvoimasta sitä lasta löytyy.

Yksikin joulu pulpahti mieleen, kun radiosta tuli Aretha Franklinin Killing me softly. Luonnonvoiman ystävä tuli kylään soittovehkeiden kanssa, suunnittelimme laulavaa ja soittavaa joulunviettoa muutaman drinksun kera. Mutta kuinka kävi? Luonnonvoima veti kooman ja ryhtyi mustasukkaistelemaan koko rahan edestä, kun edes juttelin hänen ystävänsä kanssa. Lopputulema: minä menen nukkumaan ja Luonnonvoima jankkaa ystävälleen niin vahvasti ja voimakkaasti, että hän lähtee kotiinsa heti kun bussit alkavat joulupäivänä kulkea.

Surkuhupaisaa. Huvittavaa jopa, ellei itse olisi ollut kohteena. Taitaa olla ihme, että edes jonkinlaiset välit olen juhlapyhiin saanut säilytettyä, sen verran pahaa mieltä niiden aikana on osakseni tullut.

Minä nyt en jaksa googeltaa mitä kaikkia vaiheita avioerossa olikaan, ilmiselvästi olen siirtymässä kuitenkin vihaan ja raivoon. Tai oikeastaan sitä on jo ollut liikkeellä pidempään, etenkin nyt kun on oma koti ja suoja, tärähtelen välillä niin, että Vesuvius oli pieni paikku siihen verrattuna. Tulta ja tulikiveä koko rahan edestä. Ja sitten äkkiä omaan kotiin karkuun...