<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Jostain syystä aina kun kuulen Anu Kaipaisen Nuoruustangon, alan kyynelehtiä. Eilen keräsin pyykkejä ja kuuntelin toisella korvalla Kom-teatterin Porvari valvoo 35-vuotisjuhlakonserttia. Sieltä se tuli, vesi valui silmistä. Pettymys ja suru valtaavat mielen. En antanut nuoruutta, en kannellut suven ruusuja. Tuli vain kyinen pelto ja halla sydämeen. Joskus jos jollekulle jotain annan, niin syksyn värit ja marraskuun pimeyden.
Mutta pakkohan se oli taas nenänsä niistää, kerätä pyykit säkkiin ja ryhtyä tekemään kotihommia. Tätähän se suurin osa ihmisen elämästä on, pyykinpesua, astianpesua, työtä, ruuanlaittoa, hampaiden pesua, unta (jos saa) ja sitten taas herätys seuraavana aamuna. Hyvä niin, näin on hyvä. Mutta mikä se on kun kaihertaa takavasemmalla, siellä sydämen syvässä sopukassa? Mikä se on, joka laulaa aina öisin unissa, aamulla taittelee ajatuksen takaisin naftaliiniin, tai ainakin piilottaa sukkalaatikon perille?
Nuoruustango
Lämpöni lempeni annan
Kaunis on nuoruutein
Nää suven ruusut kannan
Itseni yksin tein
Ei ole muuta antaa
Kuin tämä nuoruutein
Sulle sen tahdon kantaa
En ota itsellein
Muuta en koskaan tahdo
Kuin sinun olla vaan
Elämä ympärilläin
Kaikkoaa kokonaan
Huominen päivä ei meitä
Vaaranna varjollaan
Kun sinun saan vain olla
Täysin ja kokonaan
Mutta muutenhan tässä menee ihan hyvin. Ja konserttikin oli mukava. Kai se pitää joskus karaoke-iltamissa laulaa laulu, manata pois paha mieli. Ottaa kiinni härkää sarvista, tai tässä tapauksessa kai tulisi sanoa, että nuoruutta korvasta.