<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Jostain syystä aina kun kuulen Anu Kaipaisen Nuoruustangon, alan kyynelehtiä. Eilen keräsin pyykkejä ja kuuntelin toisella korvalla Kom-teatterin Porvari valvoo 35-vuotisjuhlakonserttia. Sieltä se tuli, vesi valui silmistä. Pettymys ja suru valtaavat mielen. En antanut nuoruutta, en kannellut suven ruusuja. Tuli vain kyinen pelto ja halla sydämeen. Joskus jos jollekulle jotain annan, niin syksyn värit ja marraskuun pimeyden.

 

Mutta pakkohan se oli taas nenänsä niistää, kerätä pyykit säkkiin ja ryhtyä tekemään kotihommia. Tätähän se suurin osa ihmisen elämästä on, pyykinpesua, astianpesua, työtä, ruuanlaittoa, hampaiden pesua, unta (jos saa) ja sitten taas herätys seuraavana aamuna. Hyvä niin, näin on hyvä. Mutta mikä se on kun kaihertaa takavasemmalla, siellä sydämen syvässä sopukassa? Mikä se on, joka laulaa aina öisin unissa, aamulla taittelee ajatuksen takaisin naftaliiniin, tai ainakin piilottaa sukkalaatikon perille?

 

Nuoruustango

 

Lämpöni lempeni annan

Kaunis on nuoruutein

Nää suven ruusut kannan

Itseni yksin tein

 

Ei ole muuta antaa

Kuin tämä nuoruutein

Sulle sen tahdon kantaa

En ota itsellein

 

Muuta en koskaan tahdo

Kuin sinun olla vaan

Elämä ympärilläin

Kaikkoaa kokonaan

 

Huominen päivä ei meitä

Vaaranna varjollaan

Kun sinun saan vain olla

Täysin ja kokonaan

 

Mutta muutenhan tässä menee ihan hyvin. Ja konserttikin oli mukava. Kai se pitää joskus karaoke-iltamissa laulaa laulu, manata pois paha mieli. Ottaa kiinni härkää sarvista, tai tässä tapauksessa kai tulisi sanoa, että nuoruutta korvasta.