<?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" /><?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Viikolla sovin Luonnonvoiman kanssa, että hän tulisi tänään saunomaan ja syömään luokseni. Ei sillä, että minä näitä vierailuja mitenkään olisin vailla, hänelle ne tärkeitä ovat. Hän väen vängällä tahtoo pitää yhteyttä minuun. Tai näin minä kuvittelin, tiedän nyt paremmin.

 

Soitin kaupassa ollessani, että hän toisi purjoa pakkasesta tullessaan, ajattelin nimittäin tehdä savulohipastaa. Kävi ilmi, ettei Luonnonvoima ollut kotonaan eikä edes selvin päin. Totesin viileästi, että minun luokseni ei sitten ollut mitään asiaa tänään. Sydänpohjassa taas tärähti, itkettää ja ahdistaa. Tuli kovin elävästi mieleen, millaista elämä oli hänen kanssaan. Siellä minä nyt odottelisin kauhusta kankeana, mitä tuleman pitää kun herra kotiutuu. Huhhuhhuh. Nyt ei kuitenkaan tarvitse kuin sulkea puhelin tai laittaa se äänettömälle, vastaajaa en uskalla pitää vieläkään päällä.

 

Kyllä minulla on käynyt onni, kun pääsin pois, mutta avioliitosta toipuminen voi viedä pahimmassa tapauksessa loppuelämän, KEHENKÄÄN ei voi luottaa. Ja vittu tätä vollottamisen määrääkin! Saatana.