<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Menneisyydestäni tiedän jotain. Tässä minä taas seison, uuden alussa. Vuodessa on tapahtunut silmittömän paljon. Pelottavan paljon. Olen ihminen, joka ei kysy, kun on päättänyt, minne menee, tai miten asioiden tulisi olla. Teen ensin, sitten vasta katson, mitä tuli tehtyä. Välillä tulee ylilyöntejä, välillä harkitsen liian kauan. Välillä pelkään tehdä päätöksen, joka on ollut jo kaikkien muiden nähtävissä.

 

Kyllähän minä pärjään. Maksan velkani, laitan kotini, teen jumalaista ruokaa, luen kirjoja, kasvatan parvekerehut ja pakastan, mutta ihmisten kanssa on vaikeampaa. Miten voisin opetella kärsivällisyyttä, uskoa ihmisiin, luottamusta, kun en itsekään ole maailman helpoin olento? Päällisin puolin mukava ja kiva, mutta minussa on se surullinen toinen taso, se raivopää, joka suu vaahdoten raapii, repii ja raastaa kuvat seiniltä, sitten kun on ne havainnut huonoiksi. Ja kun vielä se minun huononi ei välttämättä muiden mielestä niin huono ole.

 

Kunpa oppisin, ettei yhden heikkous tee kaikista pahoja. Tai että huonossakin on hyvänsä. Ja että jaksaisin itseni kanssa. Kavereitakin olisi syytä sietää, joutuvathan hekin elämään minun kanssani. Tulevaisuus pelottaa, muttei se pelota läheskään niin paljon kuin tämän vuoden alussa. Kuvainnollisesti minulla on monellakin tapaa puhdas pöytä edessäni. Puhumattakaan lattioista. Tai seinistä, ovista ja komeroista.

 

Täältä minä tulen, elämä! Pidä huivistasi kiinni.

 

ps. voi muuten olla, että ottoveljeni avulla saan pikapuoliin jopa kuvia residenssistäni, joita joskus joku kyseli. Katsotaan, jos tästäkin vielä joku kuvablogi tulisi. Aina parempaa tulevaa itsekullekin sielulle ja sieluttomalle, joka tänne sattuu. Paupaupaupaupau, poks, poksis, räiskis, pam, p a m, PAM P A M...