<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eilen vastustelin henkisesti kauppaan menoa pitkään, mutta pakkohan se oli lopulta tormistautua. Minulla oli lista ja aikaa. Takin jätin suosiolla autoon ja päätin, että aikaa saisi mennä, kunhan vain keräisin tavarat järkevästi (nimimerkillä pakasteet ja kalat viimeiseksi).

 

Olihan se koittelemus. Kiiluvia sokean tuijottavia katseita, huutavia lapsia, raivokohtauksen partaalla olevia pareja ja sitten yksi tällainen tarkkailija, joka kerkesi väistelemään ja jarruttamaan mutkissa. En hermostunut kuin kaksi kertaa, svenska talande bättre mamma yritti kiilata eteeni maitotiskillä niin kuin kerma olisi maailmasta loppumassa. En laskenut. Toisen kerran sipuleita poimiessani mummeli tärskäytti kärrinsä suoraan munuaisiini. Siinä vaiheessa pääsi jo ärräpäitäkin. Mummo pakeni paikalta yleisen hämmingin suojissa. Minä ja muutama muu kansalainen jäimme keräämään sipuleita lattialta.

 

Kaksi tuntia siinä meni, mutta kyllä kannatti. Nyt ei tarvitse käydä lähikaupasta kuin punajuuripiparjuurisalaatti (isossa kaupassa se oli loppu) sekä voitaikina ja luumuhillo. Minun tekee armottomasti mieli omapaistoisia torttuja. Ja varmaan sienipasteijoita. Johtuu varmaan siitä, kun oma uuni ei vain toimi. Eivät saatanat sitten saaneet ehjäyskorjaajaa kylään ennen joulua, vituttaisi, ellen olisi Luonnonvoiman luona. Jotain noottia sinne on pakko laittaa.