<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ihan vahingossa ryhdyin pöllyttämään pääkoppaa eilen. Ei ihan oikeasti ollut tarkoitus. Sitä on kyllä ollut liikkeellä viime aikoina, mutta yleensä olen saanut kolattua sen kiireen alle. Ei pitäisi blondin ryhtyä. Elämäänsä pohtimaan nimittäin. Tässä sitä ollaan, päälle nelikymppinen, eronnut, karannut. Ammatillisesti paikalleen jämähtänyt, mukavuudenhaluinen ja löysä.

Lopputulemana jälleen kerran kärsimättömyys, että piti olla jo. Sitten kun yrittää selittää itselleen, että eikö nyt kuitenkin kannattaisi puida avioero ensin loppuun, toipua siitä, ennen kuin alkaa ammatinohjausta harrastaa. Ehkä minusta vielä on johonkin muuhunkin, kunhan vain ensin annan ajan kulua ja annan tuon Sigmund sedän sekä muutaman muun kotipsykologin kaivella pääkoppaani ja järjestää siellä olevan kaaoksen.

Että olisi ollut täydellinen ilta, Luonnonvoimakin päätti taas ilmoittautua. Hän jälleen kerran kysyi onko minulla yhtään ikävä, minä olin vain hiljaa. Kun hän ryhtyi tinkaamaan vastausta, kerroin, että olin hiljaa, koska en tahtonut sanoa, ettei minulla ole yhtään ikävä häntä. Ihan niin kuin olisin herännyt pahasta unesta, päässyt pimeästä komerosta, umpisukkelista saanut haukattua vihdoin ilmaa, niin paljon minä häntä kaipaan. Vaikka oli hyviä hetkiä ja onnellista eloa, viimeiset hetket hänen kanssaan tuhosivat nekin muistot. Ihminen on kummallinen eläin.

Heräsin vajaa tunti sitten, unta ei tänään riittänyt. Tietysti luvassa on kiireinen päivä ja iltasellakin vielä pitäisi yhden ystävättären tulla ensivisiitille residenssiini. Onneksi on edes huomenna yksi vapaapäivä. Välillä vähän epäilen, että romahdus saattaa tulla, olen liian pirteä ja saatan yrittää vähän liikaa.