<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Pää on tyhjä. Oli railakas viikonloppu, sunnuntai meni maatessa. Ja syödessä. Sitten nukuin vähän lisää. Katsoin telkkarista Ms. Marplea. Söin vähän lisää. Luin hetken (Terry Pratchettia). Menin nukkumaan.

Rakentelin taas uudella maustekombinaatiolla jauhelihapihvejä. Minusta on mukava testata eri makujen yhteensopivuutta (tällä kertaa jeeraa, paprikaa, mustapippuria, makeata chilikastia ja korianteria suolan lisäksi). Äiteellä oli aikanaan kaapissa vaikka minkälaisia mausteita, joita hän kuitenkin käytti perin harvoin. Muistan jo ensimmäisissä jauhelihakastikevirityksissäni kokeilleeni aika persoonallisiakin yhdistelmiä. Silloin kun ei vielä tiennyt paljonko on paljon, joskus kotiväki rapsautteli kovasti suolaa ruuan päälle, että sai edes osan mauista piiloon. Nykyään onneksi on jo hivenen parempi hyppystuntuma.

Jouduin tyytymään kaupan valkosipuliperunoihin. Ne ovat liian kermaisia. Yäk. Että minä odotan keskiviikkoa, silloin aukenevat taivahan portit ja keittiööni laskeutuu upouusi uuni. Ja hella kans. Hallelujaa! Virittelen jo kiitosveisua varten ääntäni.

Esihenkilökin oli yrittänyt soitella, onneksi oli puhelin äänettömällä. Äänettömällä se oli Luonnonvoiman takia, hän kunnostautui sunnuntaiaamusta alkavalla päihtymystilalla, joka jälleen kerran kulminoitui puheluina ainakin minulle. Pelottaa, että kukahan muu ystävistäni tai sukulaisista tällä kertaa sai osansa. Välillä armomurha pyörii varteenotettavana vaihtoehtona mielessäni. Puhelinvastaajaakaan en uskalla laittaa päälle. Voi sylkykuppi, hänelläkään ei ole ketään kotona.