<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eilen luin Kingsley Amisin Otetaan taas –kirjasen. Jos en olisi ollut niin väsynyt, olisin ryhtynyt ryyppäämään kirjan kanssa.  Tiedättehän te minut, maailman helpoin ylipuhuttava sellaiseen touhuun, josta pidän itsekin. Ei minkäänlaista itsekuria, seitsemästä kuolemansynnistä kohtuuttomuus on ikuinen seuralaiseni. Englanniksi kohtuuttomuus kuulostaa ihan joltain kurkkuääneltä, gluttony.

 

Mutta enpä ryypännyt. Sain hädin tuskin kirjan loppuun, ennen kuin sammutin valot ennen kahdeksaa. Uni maistui. Vetelin sitten 12 tuntia, tosin yhden maissa yöllä olin tunnin verran hereillä, vessa- ja juomatauko. Unetkin olivat niin valloittavia, että olisin voinut nukkua vielä toisen mokoman lisää.

 

Kukkamaalla pohditaan treffailua. Sai minutkin mokoma höynäytettyä pureskelemaan asiaa. En ole vielä valmis, tulleko minusta ikinä valmista. Vai tuleeko minusta valmis liian myöhään, sitten kun kaikki ikäiseni eligible bachelors –osaston edustajat ovat jo haudassa tai haudan partaalla? Kyllähän minä ihmistä kaipaan, mutta ystävät riittävät tässä vaiheessa. Heissä kun on ihmistä isolla kirjoitettuna.

 

Nyt riittää oma koti, rauha, harjoittelu takaisin normaalielämän piiriin. Ja kyllä minä edelleen silloin tällöin kutsun Luonnonrauhan kylään. Yöksikin, mutta en samaan sänkyyn. Hänellä on kamala ikävä, sosiaalinen elämä on minimissä työnluonteen ja ulosoton takia, ei vain ole varaa lähteä ulkoilemaan. Sääliä kai minä tunnen. Toivoisin, että hän unohtaisi minut, löytäisi uutta seuraa, ja meistä joskus voisi tulla ihan oikeasti vaikka ystävät. Mutta minä nyt aina olen ollut tällainen utooppinen hahmo.

 

Haluatteko tietää mitkä kuolemansynnit teitä viiraavat?