<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Lapsena ihastelin sydäntalvella lunta, kun aurinko paistoi, tuhannet helmet odottivat poimijaansa salaisessa maailmassani. Muistan töröttäneeni tuntisotalla hangessa lunta kaivellen ja ihaillen maisemaa. Samaisessa maailmassa elin vain minä, siellä oli kaikki hyvin ja rauhallista. Nyt ei siihen maailmaan pääse edes mielikuvissaan, ei näy kinoksia, joista etsiä helmiaarteita. Pitää etsiä joku toinen maailma, olisiko se sitten vaikka unissani?

 

Tosin viime yönä ei rauhaa saanut sielläkään. Joku julmetun iso hormoni-lukki oli pyydystänyt kissan saaliikseen (se peto oli ISO) ja piti sitä otteessaan. Minä jonkun ystäväni kanssa yritin pelastaa kissaa vetelemällä lukkia ensin koivista, sitten mätkimällä tuolilla. Heräsin taas omaan vinkumiseeni. Kaikkea se näyttääkin. Huh. Olenhan minä kertonut, että minulla on araknofobia?

 

Eilen taas tuli ottoveli kylään. Hän teki niin tulista ruokaa, että vesi lensi otsalta ja silmistä, mutta hyvää se oli! Currya, kookosta, bambua, kukkakaalia, porkkanaa, inkivääriä ja soijasuikaleita. Siinä sen näkee, kun ihminen on asustellut kymmenkunta vuotta Aasiassa, on chilin käsite himppasen toisenlainen. Yleensä olen kerennyt väliin toppuuttelemaan palkojen määrää, mutta tällä kertaa lupasin pysyä kokonaan poissa keittiöstä ja odotella valmista.

 

On se kyllä kumma juttu, miten joidenkuiden kanssa elämä on helppoa. Ei tarvitse vääntää mistään asiasta. Paitsi silloin kun keskustellaan periaatteellisista asioista, niistä kyllä riittää humoristista lääryämistä, äänikin saattaa nousta. Sitä kutsutaan ystävyydeksi. Olisiko se minun aikuismaailmani salainen helmikätkö? Kiitos kaikille helmilleni ympäri maailman!

 

(...tulipas sentimentaalinen pläjäys, mutta sovitaan, että olen viikon töistä sekaisin ja edelleen innoissani uudesta vapaudestani... Ei kerrota kellekään, että mie olen pehmenemässä. Päästäni?)